Villi Huhu: Villi Huhu

Villi Huhu on oululainen rock-yhtye, joka päätti tehdä asiat hieman toisin. Julkaistessaan esikoisalbuminsa modernin rock-musiikin aalloilla surffaileva bändi teki sen CD- ja DVD-formaatteja hyväksikäyttäen. Kuinka kuulas rock siis toimii 5.0 monikanava-miksauksena ja miten paljon musiikkivideot antavat lisäpainoa kokonaisuteen?

Omakustanne

Kuulavan heleälle kitararockille on aina tilaa allekirjoittaneen soittolistoilla, joten lähdin kuuntelemaan Villi Huhu -yhtyeen esikoista positiivisin mielin. Lisäpisteet orkesteri nappasi myös rohkeudesta, jolla oma musiikki on päätetty muokata monikanava-kokemukseksi, sillä ainakaan usko omaan toimintaan ei horju – ja se jos mikä on asia, joka erottaa menestyjät menettäjistä. Bändin itsensä mielestä pitkäsoiton 11 raitaa ovat ”orgaanista suomenkielistä, modernia rock’n’roll musiikkia”, jotka saattavat olla jopa tarttuvia.

Okei, nämä pienet ja suloiset pop-rock helmet ovat ainakin tarttuvia. Tuo fakta käy ilmi jo ensimmäisellä kuuntelukerralla, eikä vaikutus ole ainakaan heikkenemään päin, kun levyä pyörittää soittimessa. Vokalisti/kitaristi Panu Ahtinen on tässä kaavassa paljon vartijana, sillä herran kirjoittamat tarinat ovat paikoitellen niin naiiveja, että vain suurella uskolla rivit voi kääntää voitoksi – ja juuri niin tässä tapahtuu. Yleinen klishehän on, että englanniksi voi laulaa vaikka käyttöohjeita ja puhelinluetteloja, mutta suomeksi sydämensä avaaminen on äärimmäisen vaarallista. No onhan se, sitä en lähde kiistämään, mutta kun homma toimii, se toimii isosti.

Kokonaisuus käynnistyy napsakasti, kun Kaupunki piirtää pelikentän rajat vajaassa kolmessa ja puolessa minuutissa. Yhtyeen väkevimmät voimalinjat muodostuvat laulun ja sähkökitaran varaan, rytmiryhmän tehdessä hieman huomaamattomampaa, mutta aivan yhtä elintärkeää työtään. Soundillisesti ja hieman tunnelmallisestikin kyseessä on eräänlainen ”Weezer kohtaa Sueden jossain suomirockin katveessa” tyyppinen viritelmä, joka kuulostaa samaan aikaan erittäin kotimaiselta ja kuitenkin niin kansainväliseltä. Ryhmän soundi on keveämmästä päästä, biisien aiheiden tuodessa pulkkaan omaa göstasundqvismaista heleää raskautta. Sellaista sydämen nousuun saavaa puristusta, siis.

Jani onkin lähes Leevin laina ja Amanda huhuilee kaihoisasti kuin 60-luvun ranskalaiset elokuvat, tiedättehän hieman sellaiseen Airin tapaan. Melankoliaa koneeseen lyö lisäksi jotenkin Kauko Röyhkän mieleen nostava Ota mut jo asumaan -ralli, jonka liike kahdessa eri ajassa on kaikesta huolimatta herttaista. Muistettavampaan puoleen kuuluu myös reipas Olin jo unohtaa, josta olisi voitu kiihdyttää vieläkin nopeampi makupala.

Levyn kolmesta kappaleesta on tarjolla myös musiikkivideot. Jo edellä kehuttu Jani on kuin sukellus Andy Warholin maailmaan, jossa Monty Pythonin nauttineet coolit hipsterit ovat päässeet irti. Tyylikästä, monitulkintaista ja lähes yhtä ärsyttävää kuin Radioheadon pa(r)h(a)immat vastaavat. Koopa toistaa vanhan kunnon kaavaa, jossa bändi soittaa kappaletta enemmän ja vähemmän autenttisesti, mutta ainakin itse tekijät ovat nyt esillä, eikä biisikään ole lainkaan hullumpi. Ja kuten kaikkien uskottavien rock-bändien kuuluukin toimia, niin Megatähti on tehty sekalaisesta kuvamateriaalista, jossa bändi seikkailee tavallaan autossa, bändikämpillä jne.



Lopputulemana voi todeta, että Villi Huhu on rockin muodot ja klisheet ymmärtävä bändi, jonka esikoisjulkaisun biisit toistavat vanhoja paloja mukavasti uusiin kuvioihin järjestettyinä. Ahtinen on tarinankertojana tarkkasilmäinen, mutta osa ratkaisuista on vielä kovin tutun tuntuisia. Enemmän tässä silti on hyvää kuin huonoa.

Mika Roth