Bob Rivers & Twisted Radio: I Am Santa Claus, 1993

Mitä saadaan kasaan, kun otetaan nippu vanhoja joululauluja ja muita hittejä, joista väännetään huumorivetoista joulumusiikkia? Totaalisen mauton pannukakku, vai muhkean riemastuttava ateria?

Atlantic

On jouluyö, nyt nauraa saa – vai miten se nyt oikein meni?
Joulu on monelle hiljentymisen aikaa, mutta sen ei tarvitse välttämättä olla vakavaa aikaa. Onhan tämä markkinavoimien kaappaama juhla luonut jo niin monia outoja ilmiöitä ympärilleen, että niille nauraminen toimii suoranaisena terapiana joillekin meistä.

Sittemmin jo eläkkeelle radio-hommista vetäytynyt Bob Rivers oli 90-luvun alussa noussut hiljalleen Bostonin, Baltimoren ja sittemmin vielä Seattlen alueen värikkäästä radio-persoonasta, koko Yhdysvaltain tuntemaksi koomikoksi. Vuonna 1988 Rivers ja hänen taustaryhmänsä, jonka nimi oli tuossa vaiheessa vielä Comedy Corps, julkaisi Twisted Christmas -albumin joka myi nopeasti kultaa.

Riversin paluu musiikin pariin oli arvattavissa, vaikka toisen albumin julkaisu tapahtuikin vasta viisi pitkää vuotta myöhemmin. Tällä kertaa taustabändi nimettiin Riversin tuolloisen radio-ohjelman mukaan Twisted Radioksi, ja äänityssessioista syntyi lopulta 16 raidan mittainen albumi, jolla joulumusiikkia yhdistävät toisinaan kyseenalaiseksi äityvä huumori, kitararock, sekä mitä erilaisimpien ideoiden pulttaaminen kiinni toisiinsa – vaikka sitten väkisin.

Omaan jouluuni I Am Santa Claus päätyi noin kymmenen vuotta sitten, kun siihen tavalliseen joulu-tuubaan kyllästyneenä pyrin etsimään mitä tahansa rutiineista poikkeavaa joulumusiikkia. Bing Crosby kyllä on upea vokalisti ja ne hyväntekeväisyysbiisit ovat tietysti asiallaan loistavia, mutta kun Petterin, Frostyn ja kumppaneiden seikkailuja kuulee vuodesta toiseen, tulee raja väistämättä joskus vastaan. Huumorin liittäminen joulumusiikkiin ei ole tietenkään mikään ainutkertainen idea, etenkin elokuvakoomikot ovat harrastaneet moista jo pitkään, mutta kuinka tehdä siitä toimivaa, oikeasti hauskaa, ja vieläpä useammat kuuntelukerrat kestävää? Siinäpä sitä on vasta pulmaa ratkottavasti.

Riversin toinen joululevy lähtee liikkeelle Here Comes Santa Claus -klassikkoa mukailevalla There’s Another Santa Clausilla. Tämä on kaava, jota käytetäänkin sitten halki koko levyn, eli tuttu biisi ja uudet lyriikat, mutta avaus ei kieltämättä ole niitä onnistuneimpia. Onneksi jo laukaus osuu sentään maaliin. Walkin’ ’Round in Women’s Underwear kertoo naisten vaatteisiin viehtyneistä miehistä, mitä sokerisimman joulusoundin säestyksellä ja verkot soivat heti perään, kun levyn massiivinen nimibiisi I Am Santa Claus tärähtää eetteriin. Kappalehan on tietysti Black Sabbathin vanha kunnon rautamiestarina, joka kertoo nyt toisenlaisesta jätistä – ja kyllähän tuo toimii, kun lyriikatkin on ruuvattu kohdilleen. Menestyksen kaava toistuu hieman myöhemmin, kun The Animalsin Talo nousevan auringon on kääntynyt O Little Town of Bethelemiksi. Kaikissa näissä tapauksissa biisin täydentävät vielä mahdollisimman ”autenttiset” soundit, niin soitinten kuin vokalistienkin osalla.

Täysosumien kerhoon on nostettava myös sopivan epäkorrekti, ja testosteronilta löyhkäävässä AC/DC-hengessä kiskaistu Jingle Hells Bells jonka melodia on (tietysti) The Sound of Musicin My Favorite Thingsin, kun taas pääriffeihin on upotettu palasia aussien Highway to Hell ja T.N.T. -ässistä. Luettuna kaava saattaa vaikuttaa tulenaralta mutta voi vakuuttaa, että toteutettuna se on silkkaa dynamiittia. Michael Jacsonin poistuttua keskuudestamme jotkut saattavat pitää Grahbe Yahbalzin viestejä lievästi rienaavina, mutta jos genitaalialueiden kaivelun kestää (lausukaapa bisiin nimi tosi nopeasti), niin kyllähän siitä naurut saa. Deck the Hallsin melodiaa on sitä paitsi käytetty jo niin ziljardi kertaa, että mitä noista.



Pistetään näiden ilmiselvien osumien kylkeen vielä nimillään jo kaiken oleellisen välittävät I Came Upon a Roadkill Deer, Didn't I Get This Last Year? ja Teddy the Red-Nosed Senator, joista viimeisin ei tosin viistä joulua kuin Petteri Punakuonon melodialla, niin johan alkaa klassikko kasaantua. Ja kun Rivers oli noihin aikoihin nimenomaan radioilmiö, on mukaan tuupattu ”mielenkiintoinen” lasten haastattelu (The Kids), sekä suoranainen radiokuunnelma The Magical Kingdom of Claus, jossa parodioidaan puolestaan Ozin ihmeellistä maailmaa – joulutwistillä luonnollisesti.

Mikään musiikki ei ole kaikkien mieleen, huumorimusiikki vielä vähemmän, mutta jos joulun tutut renkutukset puuduttavat pahemman kerran, niin Bob Rivers on nimi joka kannattaa muistaa. Herra julkaisi yhteensä neljä levyllistä jouluteemaista musiikkia, joista kasattiin suurin piirtein yhtä monta kokoelmaa. Alun kysymykseen palatakseni: I Am Santa Claus on jotain aivan muuta kuin pikajoulumättöä, se on ennemminkin se joulupöydän kummallisin salaatti, josta ei voi olla täysin varma mitä siinä oikein on. Maku on outo, haastava, jopa lievästi luotaantyöntävä hetkittäin, mutta juuri tuon maun tulet muistamaan vielä vuosia myöhemmin.

Mika Roth