Rainbow: Memories in Rock - Live in Germany

Kesällä 2016 Richie Blackmore palasi viimein hard rockin pariin. Ainakin kolmen keikan ajaksi. Täysin uudistunut bändi esiintyi Ritchie Blackmore's Rainbow -nimen alla, ja soitti lähinnä Rainbown ja Deep Purplen 70-luvun materiaalia.

Eagle Rock Entertainment

Richie Blackmore on kuuluisa vahvasta luonteestaan, jonka lujuus on usein saanut miltei härkäpäisyyden muotoja. Lähdettyään ovet paukkuen Deep Purplesta kesällä 1975 kitaristisankari aktivoi uudelleen Rainbown, 70- ja 80-lukujen hard rock mammutin, joka muutti muotoaan vuosien saatossa Blackmoren itsensä pysytellessä alati myrskyn silmässä. Purplen synnyttyä uudelleen sama kuvio käytiin taas läpi. Vuonna 1993 Purplen ovet paukkuivat taas ja Rainbow aktivoitui uudelleen, kunnes neljä vuotta myöhemmin ryhmä siirrettiin naftaliiniin, ja Blackmore keskittyi keskiaikaisen musiikin soittoon. Ja tällaisena tilanne pysyikin sitten lähes kaksi vuosikymmentä.

Vuoden 2015 lopulla hard rockin maailma kuitenkin järkkyi, kun armoitettu kitaristimme ilmoitti palaavansa ainakin hetkeksi rankemman musiikin parin. Ja luonnollisesti jälleen kerran koko miehistö pistettiin uusiksi. Memories in Rock - Live in Germany on koottu kahdesta eri konsertista, jotka soitettiin peräkkäisinä päivinä. Bändin nimeksi valikoitui Ritchie Blackmore's Rainbow, mutta yhtä hyvin se olisi voinut olla Ritchie Blackmore's 70’s hard rock. Settilistan 14 raidasta kun löytyy 6 Purplen biisiä, tai oikeastaan 7, jos Woman From Tokyon lyhyt pätkä lasketaan mukaan. Keikan mielenkiintoista, lievästi jakomielistä, fiilistä korostaakin jo sen alku, kun Rainbown settilistoista tuttu Over the Rainbow -intro johtaa Purplen tuttuun starttiraitaan, Highway Stariin. Eikä saksalainen yleisö näytä lainkaan nikottelevan, vaan ottaa ”Deep Rainbown” avosylin vastaan.

Uudessa bändissä koskettimien taakse asettunut Jens Johansson ja vokalistin tontille miltei täydellisestä tuntemattomuudesta noussut Ronnie Romero ovat selvästi paljon vartijoina, mutta tahtipuikko pysyy luonnollisesti Blackmoren käsissä. Rytmiryhmän muodostavat rumpali David Keith ja basisti Bob Nouveau ovat mitä selvimmin vain duunissa, ja taustalaulajattarista löytyy tietenkin eräskin Candice Night.

Kuten todettua, settilista painottuu raskaasti 70-luvun puolelle mikä tuo muassaan muutaman mielenkiintoisen yllätyksen. Ensinnäkin useimpia bändin suurimpia hittejä ei kuulla, joten Stone Cold, All Night Long ja jopa I Surrender ovat jääneet rannalle, eikä edes Blackmoren oma suosikkiraita Street of Dremas ole mahtunut mukaan. Näiden 80-luvun astetta kevyempien herkkujen tilalla onkin nostettu Stargazerin ja Sixteenth Century Greensleevesin kaltaisia heavy rock -möhkäleitä, eikä mutkikkaamman Catch the Rainbownkaan mukanaolo varmaan aivan selviöltä tuntunut edes bändin suurimmille 70-luvun faneille.

Bändi suoriutuu urakastaan juuri niin häikäisevästi kuin olettaa voikin, vokalisti Romeron muistuttaessa jopa hieman erästä etunimikaimaansa. Blackmoren vuodet rauhallisemman musiikin saralla kuuluvat kuitenkin kitaristin soittoon hiipineenä pehmeytenä ja kauneutena. Eivätkä nämä ole suinkaan mitään huonoja asioita, mutta joskus kun riffejä pitäisi roiskia hiukan ronskimmalla otteella, ei nyky-Blackmorelta löydy enää vastaavaa asennetta, kuin silloin joskus.

Muuten julkaisusta ei olekaan pahaa sanottavaa, sillä biisikatraasta on saatu luotua toimiva setti, vahvan tunnelman välittyessä aina kotikatsomoon saakka. Teknisesti julkaisu on blackmoremaisen virheetön, äänen ja kuvan virtojen miellyttäessä vaativimmankin kotiteatteristin vaatimuksia. Mielenkiintoinen bonus on neljän raidan tarjoaminen toisesta illasta, vaikka versioissa ei juuri eroja olekaan. Tervetuloa takaisin Rainbow, toivotaan että tämänkertainen paluu johtaa muuhunkin kuin kolmeen keikkaan.

Mika Roth