Mötley Crüe – The End: Live in Los Angeles

Joulukuun 31. päivä vuonna 2015 yksi hard rockin suurista tarinoista sai päätöksensä. Vuonna 1981 perustettu, ja vielä samana vuonna debyyttialbuminsa julkaissut, Mötley Crüe tuli näet tiensä päähän. Ja paikalla oli luonnollisesti melkoinen läjä kameroita, jotta tapaus saatiin ikuistettua myös jälkipolville.

Eagle Vision

Nikki Sixx, Tommy Lee, Mick Mars ja Vince Neil loivat yhdessä jotain, joka on kasvanut omanlaisekseen luvuksi hard rockin historiassa. Herrojen isännöimän rock-sirkuksen taakse on jäänyt tuntematon määrä tuhottuja hotellihuoneita, eri tavoin hyödynnettyjä ihmisiä, sekä tietysti sankat joukot niitä, jotka hyötyivät eri tavoin hard rockin pahoista pojista. Uran numerot ovat komeat: yhdeksän studioalbumia, kolmekymmentä singleä, vino pino muita julkaisuja, sekä tietysti kirsikkana kakun päällä tämä viimeiseksi jäänyt julkaisu, joka sulkee bändin tarinan juuri sopivan kaoottisesti.

The End: Live in Los Angeles luo kuvan bändistä, joka on jo valmis astumaan parrasvaloista sivuun – mutta tekee sen kaikkea muuta kuin lyötynä. Uhmakkuus ja voima yhdistyvätkin puhtaaseen kiitollisuuteen sekä fanien kunnioitukseen, sillä nelikko tietää lyöneensä osapuilleen kaikkien ennusteet omasta kestävyydestään. Vuosien sekoilut, kaikki ne päihteet ja hourupäiset seikkailut, eivät saaneet listittyä herroista yhtäkään, vaikka ikä kiistatta näkyy soittajien kehoissa.

Tommy Leen rumputyöskentely on sitä samaa vanhaa show’ta ja kannuttaja pystyy kurittamaan patteriaan vaikka pää alaspäin, kuten pakollisen rumpusoolon aikana voidaan jälleen kerran todeta. Mick Mars on kitaristina kieltämättä aliarvostettu, ja vaikka silinterinsä alla mainiosti viihtyvä vanhaherra ei mikään Steve Vai olekaan, hoitaa tämä ozzymaisesti lauteille köpöttelevä sekä sieltä yhtä vähin elein poistuva soittaja osuutensa. Kuten tavallista Mars ei juuri tontiltaan eksy, vaan on lähinnä juurtunut kiinni lavaan. Vince Neilin äänestä ovat vuodet vieneet jo yläpään, mutta massaasa huomattavasti kerännyt vokalisti selviytyy kahden taustalaulajattaren avulla urakasta, vaikka pitkä konsertti selvästi kunnon päälle ottaakin. Bändin todellinen moottori, basisti Nikki Sixx, sen sijaan on mies tulessa, enkä yllättyisi, jos nimenomaan hän olisi tulevina vuosina se kvartetin aktiivisin jäsen musiikkimaailmassa ja sen välittömässä läheisyydessä.

Konsertin settilista on tietysti tulvillaan pakollisia numeroita. Intron perään ammutut Girls, Girls, Girls ja Wild Side lämmittävät yleisön siinä määrin, että pari heikompaakin raitaa kestetään, kunnes Gary Glitterin Rock and Roll Part 2:n palasilla vahvistettu Smokin’ in the Boys Room päästetään irti. Kuinkahan moni yleisöstäkään mahtoi muuten tietää, että kyseessä on vanha Brownsville Stationin kappale, jonka ilmestyessä ainoastaan Mick Mars oli mötleyn jäsenistä täysikäinen? Hieman myöhemmin koittaa Sixxin hetki, kun bändin äänitorvi istahtaa kirjaimellisesti alas ja pitää puheen yleisölleen. Eikä puhe ole suinkaan huono, vaan se jäsentää onnistuneesti konsertin kahteen osaan.

Jälkimmäiselle puoliskolle sijoitetut soolot ovat lievää ajanhukkaa, vaikka pyörivää rumpulavaa onkin viihdyttävää seurata. Settilistan loppukiihdytys nostaakin vasta liekit sille tasolle, mitä Mötleyn Crüen kokoiselta bändiltä voi olettaa. Dr. Feelgood ja Kickstart My Heart ovat sen tasoisia helmiä, että moni hardrockari antaisi niistä vaikka vasemman kätensä, eivätkä sivallukset jää suinkaan vaille losangelelaisen yleisön huomiota. Pyroja, paukkuja, paperisilppua, juhlahumua ja lopuksi, kun kaikki on nähty ja koettu, laskeutuu bändi vielä yleisön keskelle ja soittaa pienimuotoisen version mahtiballadistaan Home Sweet Home pikkuruisella lavalla. Kiitos ja kumarrus, työ on nyt tehty.

Kuten todettua, The End: Live in Los Angeles, esittää bändin sellaisena kuin se loppuvuodesta 2015 oli. Suunnaton kamera-arsenaali takaa myös sen, että jokainen yksityiskohta, kuten vaikkapa Sixxin upea liekinheitinbasso, saavat osansa. Ääniraitakin on jykevä, eikä Neilin haparointia muutamassa kappaleessa ole suotta peitelty, mistä silinterinnosto tekijöille. Bonusten puolelta löytyvät haastattelut täydentävät kuvan taipaleensa päättäneestä bändistä, joka ei kadu mitään ja tekisi luultavasti kaiken uudelleen täsmälleen samoin.

Mika Roth