The Crow: Original Motion Picture Soundtrack, 1994

Klassikoksi muuttuneen elokuvan vähintään yhtä loistava ääniraita, joka nitoi yhteen 90-luvun puolivälin kitararockin, sekä synkässä goottikuvastossa kylpevän tarinan.

Atlantic

Usein elokuvien soundtrack-levyt jäävät vähäisemmiksi oheistuotteiksi, joita myydään puolitosissaan pääasian sivussa. Levyille dumpataan helposti heppoisempia kappaleita, tai versioita jotka eivät ole edes niihin käytettyjen voimavarojen arvoisia. The Crow -elokuvan soundtrack oli kuitenkin jotain aivan muuta, eikä tämä fakta jäänyt huomiotta ostavalta yleisöltä. Pitkäsoitto nousikin viikoksi Billboardin listakärkeen alkukesästä 1994, siinä missä Graeme Revellin säveltämä film score -albumi jäi lähinnä mielenkiintoiseksi sivujuonteeksi. Nostan hattua Revellin ammattitaidolle ja kyvylle visioida, mutta itse kaipaan selvempiä biisejä ja suorempaa toimintaa, joten keskityn tässä artikkelissa vain takuuvarmojen bändien miehittämään soundtrackiin.

Elokuvissa musiikin vaikutus, toimivuus ja merkitys saavat aivan uudenlaisia painotuksia, sillä kuvan myötä muuttuvat myös säännöt. Tämä pätee niin taustan äänitapetteihin, kuin niihin varsinaisiin kappaleisiin jotka valitaan vahvistamaan kuvaa. The Crown tapauksessa mielenkiintoista on myös se, miten alkuperäisessä sarjakuvassa musiikki on edustettuna. Kenties merkittävin linkki sarjakuvan ja elokuvan välillä on The Cure, jonka asema James O’Barrin luomassa sarjakuvassa saa arvoisensa mitan, kun bändin varta vasten elokuvaa tekemä Burn avaa soundtrack-albumin. Ja kuinka ollakaan Burn on myös ensimmäinen kappale, josta kuullaan enemmän kuin viisi sekuntia itse elokuvassa, biisin ollessa kenties vahvinta The Curea vuosien 1992-2000 välillä.

Soundtrackin toinen merkittävä hetki on Nine Inch Nailsin versio Joy Divisionin Dead Souls -kappaleesta. Kyseessä on eräs Joy Divisionin vahvimmista biiseistä, joka syystä tai toisesta sijoitettiin alkujaan seiskatuumaisen Licht und Blindheit -sinkun b-puolelle. En voi sanoa tulleeni varsinaisesti tietoiseksi tätä kautta Joy Divisionin musiikista, mutta kun Nine Inch Nails – jota pidin noihin aikoihin miltei jumalten asemassa – nosti bändin esiin, lähdin itsekin tutustumaan paremmin muinaiseen post-punk suuruuteen.

Ylimääräistä energiaa irtoaa myös Rage Against the Machinelta, joka kaivoi tapauksen kunniaksi Darkness-biisin varhaiselta demoltaan esiin ja äänitti sen uudestaan nimenomaan tätä julkaisua silmällä pitäen. Siivu ei ole välttämättä kaikkein kovinta RATM-materiaalia, mutta Crown yhteydessä se tekee tehtävänsä, koska pimeydestä jos mistä tässä elokuvassa on kyse. Nämä yhtyeet, kuten Rollins Band, Stone Temple Pilots, Pantera ja kumppanit olivat varmoja esiintyjiä, mutta ryhmä joka todella pääsi yllättämään minut, oli My Life With the Thrill Kill Kult. Elokuvassa bändi vain vilahtaa, mutta soundtrackilla After the Flesh kajahti otsaan kuin kymmenen kilon leka. Eikä aikaakaan kun Buzz McCoyn ja Groovie Mannin johtama bändi ryhtyi valloittamaan senttimetrejä myös allekirjoittaneen levyhyllystä.

Entä miltä nämä kappaleet kuulostavat nyt, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin? Niissä on kieltämättä 90-luvun ruostetta, mutta väitän että kokonaisuutena tämä on edelleen ilahduttavan ajaton ja vahva paketti. Ihan sen listaykköstilan arvoinen yhä, suorastaan klassikko.

Mika Roth