Hill country bluesia ja kovia one-linereita

Mikään ei ole niin ihmeellistä kuin elämä. Cheese Finger Brownin takaa löytyy yksi henkilö, Pim Zwijnenburg, joka on kotoisin Puttenista, Alankomaista. Päädyttyään ensin Amsterdamiin soittamaan bluesharppua serkkunsa bändissä, elämä vei miestä pian eteenpäin kohti uusia tarinoita. Vuosi ennen Suomeen tuloa artisti työskenteli kesän purjelaivalla, soittaen talvella katumuusikkoina parin kaverin kanssa. Ja kuinka sitten kävikään?

- Alkuperäinen suunnitelmani oli matkustella Pohjoismaissa ja palata takaisin kotiin, mutta jämähdin Helsinkiin. Suomen rannikko teki vaikutuksen. Tienasin raksalla rahat vanhaan puiseen moottoriveneeseen, jonka muutin purjeveneeksi työmaalta saadulla ylijäämäpuulla. Päädyin asumaan Kuopioon ja purjehtimaan Kallavedelle, joka on aika lähelle suosikkipaikkani maailmassa.

- Kuopiossa opiskelin Muotoiluakatemiassa ja koulun lähellä sijaitsevalla K-Klubilla tutustuin paikallisiin underground bändeihin kuten Cosmo Jones Beat Machineen, Supoon ja The Country Darkiin. Oma suosikkini oli The Gospel Bones (Pekka Pirttkangas, Marko Lukkarinen ja J-P Hautalampi). Tein noihin aikoihin kuvitusta ja sarjakuva-animaatioita kuvitteellisen ja loppuun palaneen country blues bändin historiasta. Yhtyeen nimi oli The Brown Boys from Cheeseabama, ja inspiraation sain Robert Crumpin blueskuvituksista. Kun äänitin dialogia ja ääniä, sain idean tehdä kappaleita osaksi juonikuvioita. Pidin julisteita ja biisejä sisältävän näyttelyn nimeltä "The Gospel according to Cheese Finger Brown" vaimoni ja pienen vanhan naisen omistamassa galleriassa. Jotkut Low-Down People albumin kappaleista soivat jo näyttelyssä. Ystävieni kanssa käytyjen keskustelujen ja pienien jamisessioiden innostamana nämä ääniraidat alkoivat muodostua piirroksia tärkeimmiksi.

Low-Down People on siis Zwijnenburgin soolodebyytti, mutta vaikka levyllä on messevät 15 raitaa, on artisti tyytyväinen lopputulokseen. Kiitoksen saavat etenkin masteroinnista vastanneet Pentti Dassum ja Sampsa Väätäinen. Levy koottiin kotiäänityksistä Humu Recordsin Jaakko Ryynäsen kanssa, jolloin albumin sai muotonsa ja kasvoi kaikkien työn tuloksena toimivaksi kokonaisuudeksi. Debyytin muoto olisi kuuleman mukaan voinut olla hyvinkin erilainen, mutta moderni country blues -kiekko siitä olisi joka tapauksessa syntynyt. Mitä nyt ehkä rujompi, tekijä pohtii.

Olet soittanut kaikki soittimet levylle itse. Oliko tämä alkuperäinen visiosi, vai päädyitkö kuin varkain tekemään kaiken itse? Entä mikä yllätti sinut positiivisimmin tässä työskentelytavassa?

- Soitin kaikki soittimet yksin lähinnä koska nauhoittelin kappaleita kotona öisin. Alun perin soitin kitaraa ja huuliharppua, mutta tarvitsin välillä tiettyä soundia tai soitinta päästäkseni oikeaan tunnelmaan. Jos kädenulottuvilla olisi ollut rumpali tai basisti, olisin varmasti pyytänyt heitä soittamaan. Käytin nauhoituksissa telecasteria ja samaa vanhaa vahvistintani. En omista pedaaleja, joten improvisoin paljon mikrofoonien kanssa. Minulla oli myös viulu, mandoliini ja kirpparilta löydetty haitari. Käytin kattiloita ja ämpäreitä perkussioina. Kun aloitin, en pitänyt musiikkiani tarpeeksi hyvänä, jotta viitsisi kysyä muita soittajia mukaan.

Kappaleiden tekeminen muuttui kuitenkin harrastuksesta vakavammaksi toiminnaksi. Zwijnenburg näkeekin nyt yksin tekemisen tärkeänä askeleena kohti täydellistä luomisen vapautta. Niinpä heikkokuntoiset soittimet, ja suoraviivainen, paikoin jopa primitiivinen, soitto muodostuivat lopulta ässiksi kädessä. Mutta voitko suositella muille omasta albumista haaveileville soittajille samaa lähestymistapaa?

- Kyllä. Varsinkin jos tarkoituksena ei ole myydä isoja määriä albumeja. Useat muusikot työskentelevät yksin ja nautin itse siitä paljon. En kuitenkaan ole perehtynyt moderniin teknologiaan muilta osin, kuin tallentaakseni ja editoidakseni musiikkia tietokoneellani. Tapoja tuottaa ja muuttaa soundia olisi nykypäivänä tarjolla loputtomasti. Pidän kuitenkin itse vinksahtaneesta ”luonnollisesta” soundista. Yksin työskentelyä voin kuitenkin suositella ainakin luovan prosessin kannalta.

Kaikki kappaleet lauletaan englanniksi, ja vielä aika autenttiseksi "hill country bluesiksi". Kuinka kielesi kääntyi tuohon englannin muotoon ja oliko sanoitusten teko helppoa ns. vieraalla kielellä?

- En kirjoita ensin hollanniksi kääntääkseni sitten englantiin. Se tuntuisi vaikealta. Joka tapauksessa hollanninkieli muistuttaa englantia ja helpottaa siksi kirjoittamista. Silti pidän sanoittamista vaikeimpana osana tekemistä. Olen kehitellyt sanoituksiin oman murteeni, joka perustuu kuuntelemiini blues ja country artistien levyihin ja siihen kuinka puhun kavereilleni.

Tekstit eivät ole kieliopillisesti kenties virheettömiä, mutta suurempi huoli Zwijnenburgille on ihmisten tahaton loukkaaminen. Tarinoissa kun vilahtelee stereotypioita, on ne sitten tehty millä kielellä tahansa.

- Aihe on helppo keksiä, mutta sanoittaminen on välillä pirun vaikeaa. Suosin one-linereita!

Omaan korvaani tarttuivat hanakimmin Nashville Funk, Dr. Jesus ja lähes instrumentaaliksi luokiteltava Who That, josta tuli hiukan mieleen Tom Waits. Eikä Waits suinkaan ole ainoa vaikutin.

- (Tom Waitsin) The Heart of Saturday Night on yksi eniten soittamiani levyjä kuten myös Hooker 'n (Canned) Heat. Sellainen oli joskus myös J.J Calen Naturally. Viehätykseni Tom Waitsiin tulee siitä, että hänen kappaleissaan on usein henkilöhahmoja ja teatterimaisia pieniä käsikirjoituksia. Muina tärkeinä vaikuttajina pidän Captain Beefheartia, Funkadelicaa, osaa Zappan tuotannosta, Rowlf koiraa Muppet Showsta ja oikeastaan myös Hillbilly Jug Bandia.

- Isoimmat vaikutteet tulevat kuitenkin vanhoilta bluesartisteilta kuten Arthur Crudupilta, Bukka Whitelta, Lightning Hopkinsilta, Papa George Lightfootilta, J.L Hookerilta, Hound Dog Taylorilta ja Magic Samilta. Pitää kuitenkin mainita myös myöhemmät kitaristit ja muusikot kuten Waylon Jennings, Angus Young, Jo’ Buddy, Faarao Pirttikangas ja J. Karjalainen.

Suosikki biisinkirjoittajakseen Zwijnenburg nostaa, ehkä hiukan yllättäenkin, Guy Clarken, jonka Keepers-albumia voi kuulemma suositella kenelle tahansa. Entä mitkä ovat tekijän suosikit omalta levyltä, ja mitkä raidoista ovat mielestäsi ne kaikkein oleellisimmat levykokonaisuuden kannalta?

- Edellä mainisemiesi kappaleiden lisäksi albumin oleellisia kappaleita ovat mielestäni Old Hashbrown, You Know it You Bought It and Come on Jack. Low-Down People on myös yksi suosikkini, koska siinä kuuluu vaikutteet R.L Burnsidelta, jonka kitarointia ja laulua ihailen paljon. Viime aikoina olen tehnyt kappaleita, joita on helppo soittaa myös yksin. Tällainen on pojalleni kirjoittaman Lullaby Before I Go, jota pidän yhtenä parhaista äänityksistäni.

Ovatko kaikki levyn kappaleet omasta kynästäsi? Entä tuletko soittamaan niitä kaikkia live-keikoilla?

- Kaikki albumin kappaleet ovat omiani. Olen nauhoittanut joitakin lainakappaleita, mutta valitsimme tälle albumille ainoastaan alkuperäisiä. Yleensä soitan huuliharppua läpi kappaleen sen sijaan että soittaisin tavanomaiseen tapaan harppusooloja. Tämän takia laulaminen ja kitaransoittaminen olisi mahdotonta yhtaikaa. Totta kai jokaisen kappaleen voisi sovittaa soolona soitettavaksi, mutta epäilen sen järkevyyttä. Se olisi eri musiikkia. En yleensä soita kappaletta koskaan uudestaan nauhoituksen jälkeen, koska biisien kirjoittaminen ja äänittämien on tässä jutussa mukavinta. Siirryn mieluummin seuraavaan biisin kimppuun. Silti kappaleet on helppo poimia nauhalta ja soittaa tarvittaessa uudestaan.

Aika mielenkiintoinen, ja hyvin poikkeuksellisen, suhtautuminen luotuun musiikkiin. Mutta jos olet keikalla, niin kuinka tulet esiintymään? Onko taustalla bändiä vai nähdäänkö lauteilla pelkästään mies ja kitara – ja erittäin sovitetut biisit?

- Bändin kanssa kappaleet voisi esittää samalla tyylillä kuin albumilla. En tiedä tulenko koskaan tekemään Cheese Finger Brown keikkoja tyylillä ”mies, kitara ja sellainen kirottu niskatukijuttu”. Jos palaisin katumuusikkohommin, levyjä voisi mennä enemmän kaupaksi ja taskurahaakin kertyä, mutta en tiedä olisiko tilanne erilainen Helsingissä kuin Amsterdamissa. Kunnon keikat vaativat bändin ja minua kiinnostaisi tehdä uusia biisejä taitavien muusikoiden kanssa. Täytyy tunnustaa, että jännitän keikkailemista esimerkiksi baareissa. Omia kappaleita en ole soittanut paljoa bändikokoonpanolla, mutta uskon, että se tekisi keikkailusta helpompaa. Rehellisesti sanottuna, nautin enemmän keikkojen katselusta kuin niiden soittamisesta. Silloin voin pitää tuoppia kädessä koko keikan ajan.

Miltä näyttää tulevaisuus nyt, kun ensimmäinen albumi ja sinkkukin ovat ilmestyneet?

- Albumin julkaisu, joka tuli minulle täytenä yllätyksenä, on lisännyt tuotteliaisuuttani ja muutama vanha projekti on taas aktiivinen ja uusia ideoita on työn alla. Teen tällä hetkellä animaatiota ja videomateriaalia, joka liittyy vielä tämän albumin promoamiseen.

- Olemme jo puhuneet seuraavasta albumista ja se mahdollisesti sisältäisi myös muutaman lainakappaleen, tosin – studioni on juuri nyt bookattu täyteen kolme vuotiaan toimesta

Selvä homma. Desibeli kiittää tästä hetkestä ja toivoo, että studiosta löytyisi ainakin öisin tilaa uusille sessioille.

Haastattelu: Mika Roth, kuvat: Eeva Zwijnenburg