Marianne Faithfull – No Exit

On vakuuttavia naisartisteja ja sitten on Marianne Faithfull. Lontoolainen rockin grand old lady, kaiken nähnyt ja liikaakin kokenut nainen, jonka karisma ja ääni kantaisivat vaikka mitä. Faithfullin tuore livetaltiointi on kaikkea muuta kuin silkkaa nostalgiassa pyöriskelyä, tosin vahvojen 10-luvun kappaleiden sekaan on sujautettu myös muutama helmi aina 60-luvulta saakka.

Ear Music

Marianne Faithfull on artisti, josta monella meistä on taatusti vahva kuva päässään. Elämää suuremmaksi kasvanut legenda kun ulottuu aina 60-luvun alkupuoliskolle, jolloin Faithfullin suhde Mick Jaggeriin johti mitä uskomattomimpiin tapahtumiin – otsikoista puhumattakaan. Näyttelijänäkin kunnostautuneen artistin musiikillinen ura käynnistyi yli 50 vuotta sitten As Tears Go By -hitillä, minkä jälkeen matkan varrella on riittänyt niin ylä- kuin ala-mäkiäkin. Mutta rohkeutta Faithfullilta ei ole koskaan puuttunut ja niinpä hän voi tulla estradille vaikka kävelykepin avustamana, eikä hänen vetovoimansa kärsi siitä tippaakaan. Ei, vaikka artisti olisi kaukana Budapestissa ja joutuisi taistelemaan kaiken kukkuraksi vielä kielimuuriakin vastaan.

No Exit dokumentoi vuonna 2014 ilmestyneen Give My Love to London -albumin kiertueen, jonka settilistan painopiste lepäsi luonnollisesti uudemmissa kappaleissa. Ja mikäs siinä on nojaillessa kiekkoon, sillä kyseisen albumin materiaalin vahvuus yllätti ainakin allekirjoittaneen totaalisesti. Arvioon saadun blu-ray -verison avausraidaksi sijoitettu Give My Love to London on kappaleena ryhdikkään vahva, tavallaan jopa uhmakas julistus joka piirtää konsertin linjaviivat selvinä vetoina. Äänessä on nelimiehinen bändi ja Faithfull, eikä muuta tarvita. Eli torvisektiot, taustalaulajat ja jouset jäävät toiseen kertaan, kun parrasvaloissa on artistin lisäksi vain ytimekkäästi soittava bändi.

Upea vaihe konsertissa on myös Nick Caven uudelle levylle varta vasten luoma Late Victorian Holocaust, järkäle jonka Faithfull kantaa ongelmitta alusta loppuun. Yhtä mammuttimainen kappale, ja voitto, on myös Roger Watersin kirjoittama Sparrows Will Sing, joka väistää kirjoittajansa yleisimmät maneerit istuen Faithfullin syliin kuin luonnostaan. Etenkin näillä raidoilla nelimiehinen bändi nousee ratkaisevan tärkeään rooliin, kun ryhmän soundi kasvaa ja tukee vivahteikasta laulua kenties onnistuneimmin.

Uutta materiaalia kuullaan siis paljon, mutta tokihan myös historia muistetaan. Ja kun puhutaan Faithfullin muusikonuran solmukohdista, on syytä nostaa esiin vuoden 1979 Broken English -levy, jolta mukaan on kelpuutettu kolme kappaletta. Hypnoottisesti jyräävä nimibiisi on tietynlainen pakkovalinta, eikä Witches’ Song ole sekään suinkaan minkään sortin notkahdus, mutta todellinen napakymppi on kuitenkin The Ballad of Lucy Jordan, isosti soiva rock-raita, jonka e-streetmainen jyrä kehystää traagisen tarinan täydellisesti. Pysäyttävä on myös Sister Morphine, biisi jonka sisuksiin on ladattu taatusti paljon henkistä painolastia, fakta jota Faithfull ei lähde edes peittelemään. Päinvastoin, kappale esitetään kylmästi narkkariraitana ja sen tuskainen olemus venytetään lopulta reilusti yli seitsenminuuttiseksi purkaukseksi vahvaa tunnetta.

Joulukuussa 2014 Budapestissa kuvatun päämateriaalin lisäksi tarjolla on myös neljän biisin mittainen lohkaisu helmikuulta 2016, kun Faithfull bändeineen esiintyi Lontoon legendaarisella Roundhousella. Biiseistä kolme on kuultu jo pääkonsertissa, mutta mukana on myös päälle seitsemänminuuttiseksi kasvatettu It’s All Over Now Baby Blue, joka Bob Dylanin käsissä kesti aikoinaan vain hieman päälle neljä minuuttia. Nelikosta trioksi kaventunut taustayhtye tulee toimeen ilman bassoa ja entistä karsitumpana versiona ainakin Late Victorian Holocaust ja Sister Morphine tuntuvat taittuvan jopa entistä paremmin.

Arvioimani No Exit on blu-rayn ja CD-levyn yhdistelmä, jossa audiopuolella ei ole aivan yhtä paljon kappaleita kuin kuvallisella tarjonnalla. No Exit on saatavana myös DVD+CD -pakettina, jossa on sama määrä biisejä, sekä vinyylinä, jolle on löytänyt tiensä kymmenen raitaa. Oli versio mikä hyvänsä, No Exit näyttää Faithfullin vahvana henkilönä, joka ei lannistu edes siitä faktasta, että hän joutuu lonkkavaivojensa johdosta enemmänkin istumaan kuin seisomaan keikallaan. Kehon temppeli saattaa rapistua ja taipua, mutta henki – se ei petä koskaan, ja mitä vanhemmaksi artisti elää, sitä hyytävämpi hänen äänensä on. Täydet pisteet ja syvä kumarrus siis vanhan ladyn suuntaan, ja kiitos tästä kauniista tallenteesta.

Mika Roth