Kevin Koivisto

Kevin Koivisto on viimeisen vajaan vuoden aikana tarjonnut kaksi mielenkiintoista The Beatles -kokemusta, jotka on raportoitu myös Desibelin sivuilla. Rubber Soul ja The Revolver albumeiden 50-vuotisjuhlakeikat kunnioittivat esikuvia, mutta miltä mahtaa kuulostaa Koiviston oma musiikki? Desibeli lähti ottamaan asiasta selvää levynjulkkarikeikalle, ja sai liverpoolilaisen musiikin lisäksi kuulla myös paljon muuta mielenkiintoista.

Koiviston tuplalevy The Rain ei ehtinyt ilmestyä fyysisenä kopiona vielä lauantaiksi, mutta debyyttialbumi oli kuultavissa/ladattavissa digitaalisesti. Itse vanhana ”fyysinen kopio, kiitos” jääränä en kuitenkaan lämmennyt moiselle vaan päätin nauttia suurimman osan musiikista ensi kertaa livenä. Ja se päätös myös kannatti. Keikka käynnistyi noin 40 minuuttia ennakkoon ilmoitettua myöhemmin, mutta pieni odotus vain lisäsi latausta ja kun Koivisto nousi estradille pelkän kitaransa kera, oli yleisö jo valmis kaikin puolin. Setti käynnistyi yhden miehen hiljaisella kappaleella, joka verkalleen kasvoi ja kun kolme muuta soittajaa liittyivät hieman myöhemmin mukaan, polkaistiin illan rock-pedaali kerralla permantoon saakka.

Pienen tilan aiheuttamat rajoitteet iskivät tosin heti kättelyssä vastaan, sillä nyt ei oltu ulkoilmakonsertissa tai isossa teatterissa, kuten aiemmissa The Beatles -konserteissa, eikä Hometownin lavan edustalla ollut riittävästi väkeä imemään äänivalleista terävintä kärkeä. Näin kitarat puuroutuivat ajoittain todella pahasti, eikä lyriikoistakaan saanut riittävästi tolkkua, mikä oli melkoinen harmi, sillä selkeämmissä vaiheissa kävi kyllä ilmi, että sanottavaa riittää.

Positiivinen puoli äänivallissa oli puolestaan rytmiryhmä, rumpali Janne Siimesvaara kun pyrki tekemään kaiken mahdollisen – ja ehkä vähän mahdottomiakin – patterinsa takana, eikä puuduttavaa ja kikoista vapaata peruskomppia tarvinnut näin kuulla. Herralta luonnistui myös taustalaulu, vaikka em. syistä johtuen sataa prosenttia ei saavutettukaan. Pinnat ansaitsi myös mehevästi bassotellut soittaja, jonka nimi jäi epäselväksi, mutta jonka sormisoitto istui kuvaan kuin moppitukka vuoteen 1963.

Kappalemateriaali oli siis ennestään pitkälti tuntematonta, mutta esimerkiksi kovin 70-lukulainen heavy/hard/proge -rokkailu Sleet/Hail iski kuin kymmenen kilon leka. Selätysvoitto irtosi myös pianolla sävelletyllä Suffice (it) to Say -siivulla, jonka perusteella Koiviston kannattaa vastaisuudessa istahtaa useamminkin koskettimien ääreen, mikäli tulokset yltävät lähellekään tätä valioyksilöä, tai svengaavasti edennyttä Drenchediä. Jälkimmäisestä nousi mieleen jopa mielleyhtymiä David Byrnen tekemisiin, mikä ei siis koskaan ole paha asia.

Ja soivathan ne beatle-biisitkin tietysti setissä, joka oli jaettu selvästi kahteen osaan. Ensimmäisen puoliskon, joka nähtävästi vastasi tuplalevyn ensimmäistä levyä, päätyttyä, kaikki muut soittajat poistuivat lavalta ja Koivisto tulkitsi mies & kitara -tyylillä ensin Help! -kappaleen, joka aikoinaan toimi samannimisen elokuvan otsikkona. Riisuttu ja (positiivisella tavalla) sielua raastava tulkinta saivat biisin toimimaan sähköisen bändi-möyrinnän perässäkin ja kun pää oli saatu auki, kuultiin myös Get Back -sinkun b-puoli Don’t Let Me Down. Kyseinen helmihän ei koskaan päätynyt millekään The Beatles -levylle, mutta on sittemmin noussut arvostetuksi palaseksi bändin perintöä. Kumpikin näistä lainoista ovat John Lennonin kirjoittamia avunpyyntöjä, mutta ainakaan Hometownin estradilla Koivisto ei tuntunut epätoivoiselta tai eksyneeltä, vaan ennemminkin tiensä löytäneeltä, esikoisalbuminsa synnytystuskia purkavalta ja kohti uutta tähyävältä artistilta.

Näissä kohdin estradilta poistunut kolmikko saapui takaisin linjoille ja isompien vallien alussa kuultiin heti bändiesittelykin, joka ravisteli yleisön takaisin tähän päivään. Bändin soitto ja itse musiikki kun olivat vahvasti 10-lukua, joka vain tiedosti 60- ja 70-lukujen olemassaolon. Setin, ja tuplan, loppupuolella meno muuttui entistä progehtavammaksi, Labyrinth oli jo suoranainen sokkelo musiikkimaailman ihmeellisemmällä puolella ja todelliseksi kulmakiveksi kohosi nimibiisi The Rain, jonka levyversio on yli 16 minuuttinen! En tarkistanut kellosta tilannetta, mutta kyllä se estradillakin kuultu näkemys kesti melkoisen tovin. Ei silti liikaa, sanoisin.

Loppukumarruksen jälkeen nelikko poistui hetkeksi lauteilta, mutta eihän joukkoa näin helpolla päästetty ja hyväntuuliset soittajat vetäisivät vielä encoret yleisönsä iloksi. Koivisto lähtee näinä päivinä Irlantiin opiskelemaan, joten ainakin nämä hetkelliset jäähyväiset sujuivat mitä ensiluokkaisimmin. Kiitos siis, ja saavuhan takaisin sieltä sillä Sgt. Pepper kaipaa uudelleenluojaansa!

Mika Roth