Tuvalu: Pimeä saartaa meitä!, 2006

Kymmenen vuotta on samaan aikaan pitkä aika, ja silkka silmänräpäys. Siltä ainakin tuntuu, kun pohtii, kuinka erilainen oma maailmani oli kymmenen vuotta sitten. Musiikki jos mikä on tässä pohdinnassa oivin vertailuväline, sillä esimerkiksi Tuvalun debyyttialbumi Pimeä saartaa meitä! on täysin toisenlainen levy kuin kymmenen vuotta sitten – ainakin minulle.

Merceedees

Avausraita Irma Vep iskee vielä vuosikymmenenkin ikäisenä kuin kylmä tihkusade vasten kasvoja: herättäen, virkistäen, haastaen, sekä yhä edelleen uutta luvaten. Eikä lepoa ole luvassa, sillä vaikka Maanjäristys on äänivalliensa puolesta edeltäjäänsä somempi, koukuttaa biisi armottomasti ja sanat jäävät kummittelemaan mielen takahuoneisiin. Lyriikat narskuvatkin hampaissa kuin diskanttiset ja tylyt soundit joihin ne on kääritty, mutta vaikka levyn äänipaketti oli irti omasta ajastaan, puree se yhä – ja kenties jopa itseasiassa paremmin kuin 10 vuotta sitten. Annina Antinrannan tekstit viiltävät puolestaan syvemmältä kuin Mitä muut ajattelevat sinusta? -debyytillä, eikä Tuvalu-albumilla huippuunsa viety tyyli ollut vielä löytänyt täysin uriaan. Ja ehkä niin oli parempi, sillä lisääntynyt taitohan syö usein tunnetta, vaikka mitä tekisi.

”Viimeinen kerta / ei tämä talo kestä enää toista / viimeinen pisara / ei tämän lattian naarmut peity matoista”

Metaforien kanssa leikkiminen on tietysti kuin leikkisi tulella (anteeksi, en vain voinut vastustaa tuota klisheistä kielikuvaa), mutta luonnontuhojen rinnastus parisuhteeseen on ylväs kurotus rinnastusten rintamalla. Tekstit keskittyvät pari poikkeusta lukuun ottamatta lähinnä kahden hahmon, sinun ja minun, välisiin konflikteihin, jännitteisiin ja kitkaan. Kiitospäivän ilta tuo mukaan suorastaan nihilistisen synkkyyden, elämän halveksunnan ja arjen helvetin äärimmäisyyden kuvauksen.

”Kiitos pitkistä päivistä / mustista silmistä / harmaasta hiuksissa / valvotuista öistä”

Muistan olleeni melkoisessa pulassa kun arvioin albumin reilu vuosikymmen sitten, sillä näin ehdotonta suomenkielistä rock-musiikkia oli tuolloin (ja nyt) hyvin vähän. Tähän kun lisäsi vielä yhtyeen rosoisen soundin ja suorastaan naiivin ehdottomuuden (ks. dogma04-periaate), oli kymmenen vuotta nuorempi minä helisemässä. Miksi sitten klassikoin juuri tämän albumin?

Olen huomannut että levyhyllyssä on oikeastaan vain kahdenlaisia albumeita: niitä joita tulee kuunneltua vuosien saatossa yhä enemmän ja enemmän, sekä niitä jotka hitaasti haipuvat pois. Pimeä saartaa meitä! taisi viihtyä ensimmäisenä vuonna soittimessani ehkä viitisen kertaa, mutta nyt se on saavuttanut pisteen, jossa tartun levyyn vähintäänkin kerran kuukaudessa ja albumilla ei ole vain yhtä tiettyä raitaa, jonka pistän aina soimaan. Ehei. Levyn yhdeksästä raidasta lähes jokainen on löytänyt toisen ja kolmannen elämän, mitä nyt päätösraita Meditaatio on ehkä kohdallani huti, sen pariin pitänee palata viimeistään vuoden 2026 tiimoilta, jos vaikka olisin jo kasvanut siihen mennessä riittävästi.

Mika Roth