Absoluuttinen Nollapiste: Suljettu, 1999
14.06.2016
Vanhan vuosituhannen viimemetreillä Absoluuttinen Nollapiste loi albumin, joka on sittemmin kasvanut kotimaisen progerockin mittapaaluksi. Suljettu on tarina pienestä kylästä, ja isästä ja pojasta, sekä siitä tukahduttavasta ilmapiiristä joka kuristaa hitaasti erilaiset ja erilaisuuden.
Johanna
Levyhyllyssäni on monia kiekkoja jotka tuovat aina mieleeni jonkin tietyn paikan. Joistain kiekoista muistan kaupan/tilanteen josta olen kyseisen levyn ostanut, jotkin nostavat muistojen lammista puolestaan esiin paikan jossa olen kyseistä tallennetta kuunnellut enemmän, tai paikan josta on sittemmin tullut minulle tärkeä. Sitten on niitä levyjä jotka vievät aina muassaan tiettyyn aikaan, joskus tuo aikakausi saattaa olla vain muutaman päivän mittainen, ehkä lyhyempikin. Toisinaan taas viikkojen, jopa kuukausien pituinen.
Suljettu -albumista mieleeni kumpuaa aina kesä 1999, joka näin jälkikäteen muisteltuna tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Ja erittäin miellyttävän ja makean ikuisuuden, siis. Niinpä kun kuulen esimerkiksi levyn avausraidan Kasvatus, vilisevät lukuisat kuvat päässäni juuri tuolta tietyltä 3-4 kuukauden mittaiselta ajalta, jolloin kesäyöt olivat loputtomia, ystävät olivat lähellä, eikä mikään pystynyt pilaamaan loistavaa fiilistä. Suljettuhan julkaistiin itse asiassa jo alkukeväästä, mutta vasta kesän lämpimät ja valoisat yöt saivat sen voiman ja ikuisuuden uppoamaan päähäni ja samalla Suljettu on kasvanut yhden ajan symboliksi minulle.
Kyseessähän on teema-albumi, jonka koukeroissa Tommi Liimatta suuremmissa määrin, ja Aake Otsala sekä Aki Lääkkölä pienemmissä määrin, kertovat tarinaa jossain pohjoisemmassa Suomessa sijaitsevasta kylästä. Ja tarkemmin sanottuna vielä kylässä asuvasta isästä ja pojasta, joiden suhde on ongelmallinen ja ainakin tiettyyn pisteeseen saakka seksuaalisesti latautunut. Omat pienet roolit löytyvät myös enolle ja vaimolle, mutta lopulta kaikessa on kyse näistä kahdesta ydinhenkilöstä ja heidän traagisista kohtaloistaan.
”Kun takin määräsin / olinko poikani rajoitin? / Hän tarkeni paidatta / Ja oliko nalle noin lähellä patjaa, kun hän tuli sitä halaamaan?”
Arki esitetään lapsuuden osalta onnellisena, vaikkakin varjot jo tuossa vaiheessa hiipivät nurkkiin. Äiti katoaa nopeasti tarinasta, mutta häntä ei kaivata vaan enemmänkin ajatuksissa viipyilee eno. Mies joka oli nuorena komea mies ja jonka lavastettu kuolema kaikuu tragedian lailla taustalla. Eno on saavuttanut onnensa Kiteellä, paikassa joka on riittävän kaukana ahdasmielisestä kylästä – elämässä joka toimii esikuvana onnettomalle pojalle.
Levyn puoliväliin sijoitetut Esinekeräilyn hitaus ja Täällä on joku kehittävät tarinaa, tuoden pojan väistämättä takaisin kotiinsa, Joutomaalle. Pois pääseminen ja takaisin juurilleen palaaminen ovat kivuliaita prosesseja, jotka johtavat mielen järkkymiseen ja saavuttaessa Tungos on lavaste -kappaleen vaiheille, on lopputulema jo väistämätön.
Suljettu on pullollaan toinen toistaan oivaltavampia, tarttuvampia ja suorastaan nerokkaita raitoja, mutta lopullinen ja kaiken sulkeva mestariteos on kuitenkin viiteen alaosaan jaettu Suvannossa ylpeä ilme, jonka viimeisissä riveissä tiivistyy paljon tarinan maailmasta.
”Tanssitalolla takana vaaran kenties / tyttöjoukko kerää kolehdin / sitten juovuttaakseen juhannusmorsiamen / viikko häitä ennen / alla vaaran / valkea vene / vedessä vene / veneessä kylä”
Onni ilmenee harvinaisena voimana, jonka pilaaminen on ystävien tehtävä, maailmoiden sijaitessa toistensa sisällä, kuten huone talossa, talo kylässä ja kylä joen hallitsemassa pienoisuniversumissa, josta taas on suunnaton matka suuren maailman kaupunkiin. Tuohon betoniseen kennostoon, jossa onni oli hetken tavoitettavissa, vai oliko sittenkään? Ehkä kaikki olikin jo määrätty ennalta, maailman ollessa vain lavaste, savuverho, harha. Kuka tietää…
Mika Roth
