George Martin: Live and Let Die, 1973

Hiljattain edesmennyt George Martin tullaan muistamaan parhaiten ”viidentenä beatlena”, tuon maailman kuuluisimman kvartetin luottotuottajana. Martin teki kuitenkin runsaasti muutakin musiikin parissa. Eräs miehen mielenkiintoisimmista, ja kenties aliarvostetuimmista, töistä on kahdeksannen James Bond elokuvan soundtrack.

United Artists

Elettiin vuotta 1972 ja Bond-elokuvien hovisäveltäjänä tunnettu John Barry oli ajautunut riitoihin tuottaja Harry Saltzmanin kanssa. Tulevan elokuvan tunnusbiisin säveltäjäksi oli saatu jo houkuteltua Paul McCartney, joka luotti luonnollisesti musiikkituotannossa taas vanhaan tuttuunsa, Martiniin. Live and Let Die -biisi vakuutti nopeasti myös elokuvan tuottajat, eikä aikaakaan kun Beatlesin tähtiin auttanut herra oli jo säveltämässä koko ääniraitaa. Asiaa auttoi taatusti myös se, että hän oli tuottanut vajaata vuosikymmentä aiemmin Goldfinger-hitin.

Menneet olivat kuitenkin menneitä ja Live and Let Die oli monella tapaa uusi alku Bond-elokuville. Pääosassa oli Sean Conneryn korvannut Roger Moore, tunnusbiisin esitti ensi kertaa rock-bändi (Paul McCartney & Wings) ja leffan suorat viittaukset blaxpoitaation merkkiteoksiin nostivat aikanaan melkoisen vastalauseiden ryöpyn.

Martin on selvästi ymmärtänyt tilanteen haastavuuden ja ääniraita heijasteleekin monin tavoin muuttunutta maailmaa. Tuttujen ainesten lisäksi mukana on vahvaa r&b sekä soul-fibaa, mikä huipentuu harlemilaisen klubin lavalla B.J. Arnaun esittämään nimibiisin versioon. Jotkut puhuivat jopa blaxploitaatio-elokuvien apinoinnista, mutta Martinin kyky sovittaa rock-biisi täysin uudenlaiseksi, ja ujuttaa sen kainaloon eri elementtejä hakee edelleen vertaistaan.

Koska elokuva sijoittuu pitkälti Karibian meren ympäristöön, sekä New Orleansin maisemiin, oli myös näiden paikallisten ainesten lisäys keitokseen luonnollista. Ylilyönteihin sortuminen olisi ollut helppoa, mutta niitä on turha odottaa edes äänekkäimpien voodoo-juhlien kohdalla. Martin osasi myös päivittää ja sovittaa Bondin legendaarisen tunnusmusiikin kappaleidensa lomaan, jolloin alkujaan hajanaiselta vaikuttava materiaali muuntuu kuin huomaamatta bondmaiseksi äänivirraksi, mikä osoittaa jälleen kerran Martinin puhtaan nerokkuuden.

Tasaisen vahvan albumin kohokohdiksi nousevat nimibiisin eri versioiden lisäksi Tresspassers Will Be Eaten ja uusintajulkaisulle mukaan otettu Boatchase, jotka yhdistelevät em. tavoin uutta ja vanhaa, sekä Bond Drops In, joka rullaa muhevasti ja täydentää kuvan toimintaa, pysymällä silti taustalla. Pois tieltä pysyminen saattaa vaikuttaa helpoilta, mutta suurin osa etenkin uudemmista ääniraidoista päätyy jyräämään kaiken alleen, kun taas Martin ymmärsi käyttää vain tarvittavaa määrää voimaa. Säästeliäästi käytetyt torvet ja dynamiikan nopeat muutokset saavat tunnelman tihenemään vinhaan, eikä musiikki toisaalta tarvitse edes kuvan tukea toimiakseen.

Martin ei tämän jälkeen juuri säveltänyt uutta materiaalia, vaan keskittyi lähinnä tuottamaan muiden töitä. Live and Let Die osoittaa, että hänellä olisi ollut paljon annettavaa kummallekin puolelle, mutta tappio yhdellä puolella oli toisaalta voitto toisella. Monet 70- ja 80-lukujen suuret nimet Americasta Jeff Beckiin ja UFOsta Ultravoxiin saivat hyötyä Martinin taidosta löytää se juuri oikea soundi kulloiseenkin tilanteeseen.

Mika Roth