09.02.2016
Juliet Jonesin Sydän oli, ja on jälleen, tyttöjen bändi. Tai siis yhtye, jonka fanikunnasta merkittävä osa edustaa kauniimpaa sukupuolta. Nyt kolme ryhmän vannoutunutta fania on päättänyt koota suosikkiyhtyeensä tarinan yksien kansien sisään, mutta kuinka oikeastaan pelkkiin haastattelulainauksiin nojaava kirja voi kiteyttää oleellisen aiheestaan?
Like
Tuskin monikaan on onnistunut välttämään Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin -kappaletta. Juliet Jonesin Sydämelle vuoden 1988 toukokuussa julkaistu singlebiisi merkitsi lopullista läpimurtoa suomalaisen rock-musiikin eturiviin ja tavallaan siitä kasvoi myös eräänlainen rasite bändille, joka oli niin paljon muutakin. Uuden aallon ja suomirockin hämärillä rajamailla operoinut ryhmä loi oman tyylinsä ja soundinsa, tehden musiikkia joka oli lokeroimisen kulta-aikoina täysin lokeroimatonta. Muuttuvat ajat ajoivat kuitenkin hiljalleen Jonesien ohi ja vuonna 1996 julkaistun Hai-albumin jälkeen ryhmän kipinä hiipui vääjäämättömästi, kunnes uuden vuosituhannen alkumetreillä bändin tarina sai virallisen päätöksensä.
Mutta eihän mikään loppu ole näinä päivinä enää loppu (paitsi ehkä Motörheadin tapauksessa) ja joulukuussa 2014 saatiin kuulla uutinen, että Juliet Jonesin Sydän palaisi takaisin keikkalavoille keväästä 2015. Kesän 2015 kiertueen kulkiessa ristiin rastiin halki Suomea, tapasivat myös kirjan tekijät toisensa ja syntyi ajatus ikuistaa yhtyeen tarina yksien kansien sisään. Ajatus onkin ollut hieno ja jalo, mutta lopputulos on selvästi fanien tekemä teos, jonka selkein kohderyhmä ovat bändin fanit. Joten jos et satu kuulumaan siihen kansanosaan, joka pystyy hoilaamaan mukana kaikki Jonesien hitit, saatat olla hieman hukassa. Minä olin ainakin.
Kirjan alussa käydään läpi kaikkien jäsenten historia ja avainhenkilöiden taustat kartoitetaan luonnollisesti erittäin tarkasti, mikä on aina antoisaa. Tämän jälkeen turinointi keskittyy kuitenkin lähinnä keikkabussin sisällä tai sen lähiympäristössä tapahtuneisiin asioihin, eikä esimerkiksi ryhmän studioreissuista kuulla kuin ylimalkaisia huomioita. Samoin albumeiden julkaisut ja niihin liittyneet kuviot ohitetaan surutta, sillä tokihan jokainen tietää minä vuonna kiekot on julkaistu ja minkä nimisiä ne ovat. Bändin keikoistakaan ei saa juuri kunnon kokonaiskuvaa, sillä kaikkihan tietävät ne totutut kuviot ja eri kappaleisiin liittyvät live-perinteet – turha niitä(kään) on enää erikseen muille kertoa. Yleensä analyysi onkin jotain ”fiilis oli kova ja meno mahtavaa” -tyyppistä hehkutusta tai sitten kerrotaan, miten mikäkin keikka vaikutti kuulijan omiin tuntemuksiin. Haastattelut ja kirjoitusprosessi ovat taatusti olleet terapeuttisia, mutta jälleen satunnainen rockin kuulija jätetään piirin ulkopuolelle.
