William Shatner: Seeking Major Tom, 2011

Yleinen näkemys on, että näyttelijöiden ei pitäisi laulaa ja laulajien olisi parempi jättää näytteleminen väliin. Useimmiten tämä näkemys pitääkin paikkansa, mutta joskus – hyvin, hyvin harvoin – eteen tulee elämää suurempi hahmo. Tai ei ainoastaan elämää, vaan koko universumin saumojen kestävyyttä koetteleva olento. Sellainen kuin kapteeni James T. Kirk, eli William Shatner.

Cleopatra

Puhuttaessa Shatnerista ja musiikista on parempi ensin käydä läpi hieman sitä, mitä Shatner oikein tekee ja mikä on hänen suhteensa rytmisiin ja kiehtoviin äänten sarjoihin, joita kutsutaan myös musiikiksi. Shatner ei laula, hän lausuu. Shatner ei lausu kauniisti tai luontevasti – hän ylidramatisoi, yliampuu ja alleviivaa kaikkea naurettavuuteen saakka.

Tältä pohjalta on enemmän kuin luonnollista kysyä kahta kysymystä. Ensinnäkin: uskooko Shatner omaan taiteeseensa ja sen olemassaolon oikeuteen? Luultavimmin, tai niin haluan ainakin uskoa, vaikka mies itsekin takuulla tietää oman rajallisuutensa. Toisekseen: miksi olen klassikoinut juuri tämän levyn? Tuo onkin jo huomattavasti vaikeampi kysymys. Tunnustan välittömästi olevani trekkari, mutta se selittää vain osan totuudesta. Pidän Shatnerin viljelemästä camp-henkisyyden muodosta, mikä on jo aika merkittävä tekijä kaavassa, mutta pakko se on sanoa ääneen: joissain kappaleissa herra Shatner osaa repiä esiin aivan uusia puolia biiseistä. En kiellä, ettenkö nauraisi usein ääneen Seeking Major Tom -tupla-albumia kuunnellessani, mutta en myöskään kiellä, ettenkö oikeasti, aivan aidosti, viihtyisi sen parissa. Voi olla että kyseessä on vakava luonnevika tms., mutta kyseessä on oma luonteeni ja tämä on Klassikko-artikkeli, eikä klassikoita voi oikeastaan koskaan selittää täysin vedenpitävästi. Eiköhän tämä jo riittänyt.

Nyt kun olemme käyneet läpi perustan, voimmekin edetä herra Shatnerin musiikilliseen uraan. Kaikki alkoi vuonna 1968 julkaistulla The Transformed Man -albumilla, jolla urhea sankarimme versioi aikansa pop-kappaleita ja höysti niitä William Shakespearen teksteillä. Tuon jälkeen Shatner on vieraillut tasaisin väliajoin musiikin puolella, mutta mitään aivan noin rohkeaa/järjetöntä hän ei enää sen jälkeen ole luonut. Onneksi.

Muutama live-albumi myöhemmin Shatnerilta ilmestyi loppuvuodesta 2004 Has Been -kiekko, joka nousi yllättäen hitiksi ja teki miehestä, ainakin tietyllä tasolla, huomioonotettavan artistin. Menestyksen huomioon ottaen kesti oikeastaan yllättävän kauan, ennen kuin se ainoa aito ja oikea Kirk päätti palata musiikkialasimen ääreen. Ja kun paluun aika koitti, oli se Shatnerille ominaisesti jotain, joka jätti normaalit mitat totaalisesti varjoonsa. Seeking Major Tom on mitoiltaan hämmentävä, suorastaan typerryttävä, sillä 20 kappaletta kestävät kokonaisuudessaan yli 95 minuuttia ja kaikkea sitoo yhteen David Bowien Space Oddity, jonka palaset nivovat biisejä ja kokonaisia segmenttejä toisiinsa.

Ensimmäisen kiekon avaus on suorastaan nerokas, sillä versioidessaan Peter Schillingin Major Tomia, lainaa lainaaja lainaajaa. Space Oddityn innoittama kappalehan oli Schillingin uran suurin saavutus, eikä vetäisyssä vieläkään mitään vikaa ole, vaikka biisin shatnerointi on väkevää. Space Cowboy, Space Truckin’ ja Rocket Man ovat tässä yhteydessä suoranaisia itsestäänselvyyksiä, Steve Millerin ja Johnny Winterin kiskaistessa mehukkaat kitarasoolot ensinnä mainittuihin ralleihin. Avaruuscowboyn loppuun nidottu pätkä Space Oddityn rivejä on myös eräs onnistuneimmista liitoksista, joita siis kuullaan halki kokonaisuuden.

Reippaan alun jälkeen ote hieman lipsuu, kunnes koittaa ensimmäisen levyn pièce de résistance, täysin överiksi vedetty Bohemian Rhapsody, luomus joka antaa kaiken anteeksi jokaiselle lähibaarien karaokekuninkaalliselle. Erikoismaininnan ansaitsee myös ensimmäisen näytöksen sulkeva Mrs. Major Tom, joka kertoo Major Tomin tarinaa nyt poikkeuksellisesti astronautin vaimon kulmasta. Vierailevana tähtenä Sheryl Crow nostaa biisin lopulta niin korkealle, että se menee tavallaan puolittain hukkaan tässä seurassa.



Seeking Major Tomin jälkimmäinen levy pyrkii nostamaan kierroksia, mutta samalla hutien tiheys kasvaa harmillisesti. Michael Schenkerin komealla kitarankurituksella vahvistettu Empty Glass ja Warren Haynesin kuusikieliseen reilusti nojaava Twilight Zone ovat makeita paloja (miten Shatner on saanut kaikki nämä loistavat kitaristit mukaan levylleen?), mutta Lost in the Starsin mukanaoloa ei voi kuin hämmästellä. Järjettömin hetki vietetään kuitenkin kuuteen ja puoleen minuuttiin saakka lihotetun Iron Manin parissa. Kyse ei ole siitä, etteikö Shatner saisi puolestani sorkkia Black Sabbathin ikonista rallia, mutta kun lopputulos on näin puolivillainen – ja vielä aivan väärällä tavalla. Ei kai se tosissaan siellä studiossa karjunut?

Shatner on Shatner. Juuri muuta on vaikea todeta lopuksi, mutta avaruuskapteenimme on myös jo aikaa sitten ymmärtänyt, kuinka camp hän on. Ja tässä piilee miehen suurin voima: hän ei ainoastaan hyväksy tapahtunutta, hän käyttää sitä loistavasti hyväkseen. Seeking Major Tom voi olla useimmille kuulijoille liikaa, mutta on olemassa myös se toinen joukko, se joukko jossa seison ylpeästi. Tämä on hyvä levy.

Mika Roth