Joe Perry & David Ritz: Rocks – Minä ja Aerosmith
25.11.2015
Rock’n’rollin historiasta löytyy voimakaksikoita jotka ovat luoneet yhdessä lukemattomia unohtumattomia kappaleita – ja usein myös tapelleet siinä sivussa verisesti vuodesta toiseen. Aerosmithin ytimen muodostavat kitaristi Joe Perry ja vokalisti Steven Tyler, joiden suhde on ollut tuottoisa ja vaikea. Nyt Perry kertoo miten Toxic Twinsinäkin tunnettu duo on vienyt bändiään eteenpäin halki nousujen ja laskujen, ja kuinka paljon sotimista se on vaatinut.
Minerva
En kadehdi Joe Perryä. Tuo yksi rockin suurista kitaristeista on saanut viettää viimeiset 45 vuotta elämästään enemmän ja vähemmän kultakurkku Tylerin parivaljakkona Aerosmithin peräsimessä. Kulunut aika on ollut todellista vuoristoradan ja kummitustalon sekoitusta alkoholin ja muiden sekoitinaineiden värittäessä herrojen elämää ja työskentelyä. Tosiasia on kuitenkin se, että rockin historiaan yhtye ikuisti itsensä jo vuosina 1974 – 1976 julkaistessaan ensin esikoisen mennen tulleen selättäneen Get Your Wingsin, sen perään loistavan Toys in the Atticin ja lopulta suorastaan mestarillisen Rocksin.
Viimeksi mainitun mukaan nimetyssä kirjassa Perry, jota David Ritz on avustanut, käy yksityiskohtaisesti läpi omaa ja bändinsä historiaa. Rocksin (suom. Ben Varon) sivuilla mies ei säästä itseään, soittokavereitaan, eikä erityisesti Tyleriä, jota hän silti pitää veljenään kaikkien mahdollisten pökälemyrskyjen jälkeenkin. Ja sitä koettavaa, sitä todellakin on riittänyt. Siinä missä Tyler vuodatti ja tilitti omassa kirjassaan kuin yli-ikäinen teini, on Perry kuin lavahahmonsa: rauhallisempi, harkitsevaisempi ja sanalla sanoen coolimpi.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kitaristi puhuisi suutaan puhtaaksi – hän tekee sen vain hienovaraisemmin, monipuolisemmin ja rationaalisemmin. Rocks vahvistaakin vain entisestään vaikutelmaa kaksikon suhteesta: Perry on enemmän pohtiva ja liikkeitään harkitseva, Tyler puolestaan toimii impulssiensa mukaan ja ei pysty ottamaan muita ihmisiä milloinkaan huomioon. Perry on bändimies ja rokkari henkeen ja vereen, Tyler ajaa aina ensin omaa etuaan ja haluaa luoda täydellisiä pop-balladeja.
Perry pyrkii nostamaan myös muiden jäsenten, eli rytmikitaristi Brad Whitfordin, basisti Tom Hamiltonin ja rumpali Joey Kramerin hahmoja esiin, mutta kaikki päätökset, kulminaatiopisteet – ja ongelmat – tuntuvat vain kasautuvan kärkikaksikon kohdalle. Näistä takarivin hepuista etenkin Hamilton saa tunnustusta, olihan hän Perryn ensimmäinen liittolainen, kun kaksikko lähti etsimään aikoinaan Bostonista itselleen bändiä ja sitä kautta nostetta.
Aerosmithin syntyhistoria ja alkuvuodet ladotaan lukijan eteen värikkäänä, räväkkänä ja biletyksen kyllästämänä putkena, jolloin kynttilää poltettiin noin kolmesta päästä. Huumeiden tunkiessa kuvaan mukaan Perry osaa olla myös uskomattoman pikkutarkka ja Tylerin tavoin hänkin pitää niiden antia ainakin osittain positiivisena, noin luomiskulmasta katsottuna. Perry tosin tunnustaa olevansa addikti ja korostaa sitä, kuinka huumeet auttoivat häntä vain lyhyen aikaa, ennen kuin niistä tuli isäntiä herran itsensä muuttuessa rengiksi.
Lukijalle käy myös erittäin selväksi, että mikäli Tyler olisi ollut kuosissa, olisi Aerosmith julkaissut huomattavasti enemmän albumeita vuosien saatossa. Kitaristilegendan oma The Joe Perry Project ei olisikaan tällaisessa haaveiden täydellisessä rock-maailmassa välttämättä pyöräyttänyt neljää kiekkoaan, eikä Perry itse vielä kolmea sooloalbumiaan tuon päälle, mikäli Tyler olisi vain pysynyt irti aineista ja saanut itsestään ulos lyriikoita. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ja uudella vuosituhannella vain kaksi oikeaa albumia, sekä yhden cover-kiekon pyöräyttänyt Aerosmith onkin tällä hetkellä lähinnä nostalgia-pumppu, jonka mahdollisesti viimeiseksi jäänyt vuoden 2012 Music from Another Dimension! -pitkäsoitto ei ole millään tasolla bändin arvoinen päätös.
Rocks – Minä ja Aerosmith on kaikin tavoin tasapainoinen, tarkkanäköinen ja pääosin nautittavakin teos. Perryn pahimmat seikkailut aineiden maailmassa saattavat olla joillekin hieman raskasta luettavaa, mutta ovathan nekin pala legendaa, joten muisteluiden tuokin puoli lienee oikeutettu.
Mika Roth
