Markus Laakso: Amorphis
18.09.2015
Markus Laakson kirjoittama opus kertoo kotimaisesta metalliyhtyeestä joka nousi menestykseen, yritti olla jotain muuta, päätyi syöksykierteeseen, ja löysi lopulta jälleen omat vahvuutensa sekä menestyksen.
Like
Kansalliseepoksemme Kalevalan lukemattomille tavallisille metallipäille antanut Amorphis on muokannut metallin kenttiä jo 25 vuoden ajan tyylin vaihtuessa brutaalista kuolotuksesta folkkailuun, ja eteerisestä suhinasta aina melodiseen peruskevytmetalliin saakka. Asiaa tarkemmin pohdittaessa ei olekaan oikeastaan kovin montaa muuta kotimaista orkesteria, jonka uran eri vaiheet voi erotella toisistaan niin selkeästi kuin Amorphisin tapauksessa.
Muistan yhä kuinka suurta vääntöä syntyi kun ”kunnon death-kiekkoja” pukannut bändi nappasi keulilleen vokalistiksi Pasi Koskisen, saaden etenkin Tuonela ja Am Universum -pitkäsoitollaan sakin takajaloilleen. Huuruisen ”Pink Floyd kohtaa savuisen Kingston Wall” -kauden jälkeen uudeksi laulajaksi kiinnitettiin Tomi Joutsen ja taivaiden portit aukenivat jälleen metallin viisaiden kiven löytäneelle ryhmälle. Pari levyä myöhemmin Amorphis olikin jo koko (metalli)kansan omaisuutta.
Kotimaisen metallimusiikin pioneerin tarina on kiistatta kummallinen ja täynnä outoja käännöksiä, eikä kirjan kirjoittanut Markus Laakso kohtele monissa liemissä kärväytettyjä musikantteja suinkaan silkkihansikkain. Eikä moiseen ole edes tarvetta, sillä juuri kaikki ne vastoinkäymiset, ylilyönnit ja harha-askeleet ovat tehneet bändistä sen mikä se tänä päivänä on: itsensä tuntevan, vahvuutensa löytäneen ja tiukasti eteenpäin suuntaavan metallikoneen.
Kronologisesti etenevä kirja käy läpi kaikkien keskeisten hahmojen varhaisvaiheet ja henkilöhistorioiden sivussa piirtyy myös kuin huomaamatta kuva 80-luvun lopun suomalaisesta musiikkimaailmasta, jossa erilaisuus ei ollut varsinaisesti mikään vahvuus. Tähän päälle kun lisätään onnettomat levydiilit, nuorten herrojen törmäilevät egot ja ison maailman suurten kettujen suoranainen kusetus, niin perinteinen ”maistissa oleva artisti maksaa” –tarina hahmottuu nopeasti lukijan silmien eteen. Näissä kohdin onkin syytä nostaa hattua niin kirjoittajalle kuin bändille itselleen, koska näin puhdas ja suora asioiden läpikäynti, ilman sen kummempia kaunisteluita, on ollut taatusti raskasta. Ja mahdollisesti jopa hiukan terapeuttista.
Bändin suuret solmukohdat, joihin viittasin jo aiemmin, saavat myös runsaasti huomiota. Miksi kitaristi Tomi Koivusaari luopui aikoinaan vokalisoinnista, mitä ihmettä Pasi Koskisen päässä liikkui kun herran viimeiseksi jäänyt Amo-albumi Far From the Sun ilmestyi ja kuinka kovilla puolestaan pikkupiireistä megaluokkaan loikannut Sinisthra-vokalisti Joutsen oli kun Eclipsen rundi lähti käyntiin? Näihin kaikkiin hetkiin annetaan lisävaloa, samoin kuin niihin musiikillisiin linjauksiin ja ratkaisuihin, joita bändi on vuosien saatossa tehnyt.
Kahdennentoista pitkäsoittonsa juuri julkaissut yhtye on käynyt pitkän ja kiemuraisen taipaleen, jonka päätöksestä ei ole vielä tietoakaan. Harvassahan ovat ne pitkän linjan orkesterit, jotka yhä julkaisevat albumin joka toinen vuosi, laatustandardien mitenkään notkumatta, ja jaksavat kiertää uupumattomasti maailmaa. Tiukan työmoraalin ja vahvan uskon tulevaan voi myös aistia ansiokkaan kirjan viimeisistä luvuista, jotka katsovat jo eteenpäin, horisontin tuolle puolen.
Mika Roth
