02.09.2015
Valkoinen(kin) mies voi funkata. Jopa suomalainen sellainen, kuten Llamassence esimerkillään osoittaa. Miten näin voi olla, siitä Desibelille kertoivat yhtyeen laulaja-kitaristi Jere Valkonen, basisti Juho Roimaa, kosketinsoittaja Tatu Leijo sekä rumpali Juuso Törmälehto.
Lähdetään liikkeelle pienellä historiankertauksella, eli kuinka Llamassence on saanut alkunsa ja miten sen tie on kulkenut nykyhetkeen?
Jere: - Llamassence syntyi keväällä 2011 viiden maailmanparantajan kaipuusta soittaa rujoa rokkia. Tuolloin asuimme kaikki vielä pääkaupunkiseudulla, jolloin treenaaminen oli helppoa ja biisejä syntyi, mutta näiden neljän vuoden aikana on 2/5 bändistä ehtinyt muuttaa Tampereelle ja Juuso-rumpalimme palata kotikaupunkiinsa Poriin. Kun yhtälöön listään vielä Juhon intti sekä ulkomaan reissut, on bänditreenien sykli ollut melko epäsäännöllinen, mutta koen hyväksi että biisit ovat saaneet kypsyä vuosien aikana siihen pisteeseen, jossa ne vihdoin levytettyinä ovat. Olemme treenanneet n. kerran tai kaksi kuussa viettäen aina kokonaisen viikonlopun yhdessä soittaen, hengaten ja huonoja leffoja katsoen, mikä on osaltaan luonut meistä tiiviin laamaperheen.
Juho: - Joo, vaikka kävin yli vuen armeijaa ja sen jälkeen reissasin ulkomailla 1,5 vuotta, ei nämä pellet potkinu minua pois bändistä vaikka luvan annoin. Rakastan heitä. Siinä on meän historia ja tulevaisuus.
Tatu: - Jokasen nuoren sällin haave on soittaa rokkibändissä. Tavattiin kitaristi-Matiaksen kanssa opiskeluaikoina 2008-2009. Makoiltiin usein laiskoina lattialla ja tuijotettiin kattoon pohtien maailman meininkiä. Itse asiassa kutsuttiin sitä laamaamiseks... Sitten yhtenä päivänä tökkäs: "Pitäskö perustaa bändi?" Haaveesta tuli konkreettista vasta pari vuotta myöhemmin. Kysyin basisti-Juhoo mukaan touhuun, ja hän ehdotti solisti/kitaristi-Jeree ja rumpali-Juusoo messiin. Poppoo oli kasassa. Nykyään kutsutaan tätä bändiä jopa elämämme kakkosperheeksi.
Julkaisitte juuri taannoin Abyssal Gigantism EP:n, jota kuvasin arviossa raikkaaksi tuulahdukseksi keskellä kotimaisen rockin tukahduttavaa sepelikenttää. Ja ihan oikeasti, tuollaiset tuntemukset EP:nne nostattivat ainakin allekirjoittaneelle. Kotimaisen rockin perintötekijöihin tuntuu kuuluvan olennaisena osana ahdistus, mutta sitä en tuntenut sävellyksissänne...
Jere: - Mahtavaa että sait tällaisen vaikutelman musiikistamme. Lyriikoissa on toki läsnä melko melankolisia ja painaviakin teemoja, enkä voi väittää niitä täysin ahdistusvapaiksi, mutta emme koskaan ole olleet kovin innoissamme suomalaisesta synkistelyrokista (norjalainen bläkkis ja dödis ovat kyllä lähellä rumpalin sekä kiipparistin sydämiä). Suurin osa EP:n biiseistä on syntynyt yhdessä jamittelemalla, tai lähtenyt liikkeelle typerästä ideasta, jolle aluksi on naurettu ja sitten väsätty siitä biisi. Sävellys tapahtuu meillä siis melko spontaanisti ja orgaanisesti, mikä antanee valmiille teoksille vapautuneen fiiliksen.
Llamassencen oudohko nimi sai kuuleman mukaan alkunsa laamoista ja niiden olemuksen pohtimisesta, pian 'essence of llama' olikin jo ’llamassence’ ja mitä Abyssal Gigantismiin ihan nimenä tulee, niin siihenkin löydetään kulmia.
Juuso: - Abyssal Gigantism kuvaa hyvin myös niitä syviä keloja, joissa monesti bändiporukalla vellomme. Teemat Gigantism/Minimalism voidaan myös yleismaailmallisemmin mieltää ajatuksena siitä, miten ihminen monesti unohtaa katsoa isompaa kuvaa (gigantism) keskittyessään johonkin mitättömämpään hetkelliseen häiriötekijään (minimalism) ja toisaalta päinvastoin; välillä juuri pienistä elämyksistä ja arkiselta tuntuvista asioista voi kasvaa merkityksellisiä kokemuksia. Nämä suuret ja pienet asiat voivat eri ihmisillä olla täysin eri juttuja.
Jere kehottaa tässä yhteydessä vielä tutustumaan kolossaalisiin kalamareihin, joista löytyy mielenkiintoista materiaalia mm. videopalveluista. Itse kappaleiden teksteissä on havaittavissa sellaista englantilaista vinon huumorin ja kolkon satiirin yhdistelyä, josta eräskin Douglas Adams ammensi aikoinaan paljon. Miten tekstinne syntyvät ja mitä kaikkea niistä voi löytyä?
Jere: - Lauluteksteissä on toki myös huumoria ja itseironiaa, joihin varmaan vinoudella viittaat. The Fake Song lienee selkein esimerkki tästä, myöten naurettavaa avauslainia (I'm chili con carne made with soy), joka sai alkunsa lähijunassa kuullusta puhelinkeskustelusta; Toisinaan biisit voivat saada alkunsa yhdestä kummallisesta lauseesta, jonka kuulen ventovieraan suusta ja joka yhdistyy johonkin itselleni ajankohtaiseen ajatukseen. Toisaalta, joskus vetäydyn kammiooni ja oksennan kaiken pahan oloni paperille ja se päätyy valmiiksi lauluksi. Lähtökohtaisesti kaikissa teksteissäni, enemmän tai vähemmän humoristisissa, on vakavahko pohjavire.
Musiikkinne on mielenkiintoinen sekoitus rockin eri kulmia. Siellä taitaa olla myös hieman funkin, progen ja ehkä vähän soulinkin palasia - vai kuinka?
Juho: Met soitetaan rokkia. Piste. Ite oot funkki.
Jere: - Alun perin Llamassencen tarkoitus oli itse asiassa naittaa yhteen letkeä reggae sekä foofightersiaaninen räime, mutta hyvin pian biisit alkoivat rönsyillä ulos tuosta ahtaasta laatikosta. Holy Wild oli ensimmäinen biisi, jonka kirjoitimme yhdessä ja siinä kuuluukin kaikuja reggaerokista. Päätimme kuitenkin hyvin pian, ettemme halua lyödä musiikkiimme genreleimaa, joka kattaisi sen mitä olemme. Llamassence on röyhkeästi pop, rouheasti rock ja pöyristyttävästi pehmoproge. On siellä vissiin funkkiakin.
Juuso: - Kaikilla bändin jäsenillä on melko erilainen musiikinkuuntelutausta (klassisesta rokista ja progesta äärimetallin kautta elektropoppiin, brittirokin ja skeittipunkin kohtaaminen Bob Dylanin kanssa, sekä jazzin risteytys melodiseen heviin), mutta rock monissa eri muodoissaan on toiminut luontevasti rönsyilevien säikeiden solmukohtana; sinne tänne, joka suuntaan kaatumaisillaan oleva rock.
Tatu: - Soittaminen ja bändi on aina ollut itseisarvo. On tehty omanlaista musiikkia, eikä niinkään seurattu esikuvia tai oltu muiden mielipiteiden perässä. Plussaa on toki ollut sekin, että meistä on tykätty - jopa bändin ulkopuolella!
Nimibiisi loikkaa esiin erilaisena ja hämmentävänä instrumentaalina. Miten tuo raita syntyi ja miksi päädyitte sijoittamaan sen keskelle kiekkoa? Jakaako se levyn tarinaa, vai mistä tässä on kyse?
Jere: - Jep, Abyssal Minimalism eli melkein nimibiisi.. (naurua) Kyseessä ei varsinaisesti ole levyä eri osiin jakava teos, vaan pikemminkin hypnoottinen jami, jota jonain sumuisena yönä jumitimme puoli tuntia putkeen ja totesimme sen kuuluvan levylle. Ajatuksenamme on itse asiassa ollut jalostaa tuosta instrumentaalista kokonainen biisi, mutta EP:llä se toimii rauhoittavana siirtymänä rosoisen Fake Songin ja seesteisemmän Half-Heartin välillä.
Nyt kyllä toimittajaa nolottaa, kun nimiin kaaduttiin sitten kuitenkin, mutta eteenpäin: Kuuntelukertojen myötä kiekon raidoista suosikikseni nousi The Fake Song, jossa on jotain äärimmäisen tarttuvaa. Tekijöiden omat suosikit vaihtelevat kuitenkin enemmän ja lähes jokainen biisi saa hajaääniä.
Juho: - Fake synty yksissä reeneissä. Basisti soitti riffin, mikä on edelleen tähän päivään asti basistin suurin saavutus elämässä, ja siitä riffistä biisi synty. Basistin mielestä paras biisi on Intersection, mutta paras soittaa ja parhaat lyriikat on Fakessa. Sulla on Mika hyvä maku!
Kappaleiden kestot tuntuvat olevan kautta linjan täydellisiä. Biiseissä tapahtuu paljon, mutta missään vaiheessa ilmassa ei ole turhan venyttämisen tai typistämisen tuntua. Oliko sovitustyö haastavaa ja miten selviydyitte siitä ilman ulkoisen tuottajan ruoskaa?
Jere: - Varmasti ulkopuolinen, radio-orientoituneempi tuottaja olisi halunnut paikoitellen typistääkin pidempien biisien kestoja, mutta otimme riskin ja teimme kaiken tuottamisen omin päin. Biisien sovitus oli meille prosessi, joka kesti monta vuotta ja pakotti näin palaamaan laulujen pariin tuorein korvin uudelleen ja uudelleen. Jostain karsimme liikaa rönsyä pois, toisaalle lisäsimme tahteja välttääksemme kiireen tunnun. Kun levyn purkittamisen aika tuli, oli vain tehtävä kylmä päätös, että nyt tämä on valmis. Luultavasti biisit yhä jalostuvat ja elävät jatkossakin omaa elämäänsä kun niitä keikoilla soitetaan ja treeniksellä hinkataan.
Juho: - Marraskuun 1. piti olla päivä, jolloin biiseihin ei tehdä enää muutoksia ku studioon mentiin joulukuussa. Meikäläinen huus tästä jätkille. Laamoja ku ollaan ni toki vikana studiopäivänäkin biisit muuttu. Ei se haittaa.
Bändillä on ymmärtääkseni ikää jo päälle neljä vuotta, joten olette jo varmasti löytäneet tietyt raiteet ja rutiinit, miten asioita tehdään. Vai pääseekö moisia syntymään Llamassencen kaltaiselle ryhmälle ja mihin näkisitte bändin kehittyvän tulevaisuudessa?
Jere: - Ainakin treenausrutiinimme tulevat muuttumaan hieman, sillä tarkoituksenamme on alkaa syksyllä harjoitella ja keikkailla tiiviimmin kuin aiemmin. Emme ikinä ole olleet varsinaisen tehokas bändi, joten rutiinimme treeneissä ovat olleet enemmänkin puolilta päivin heräämistä, kahden tunnin aamukahveja sekä pitkiä filosofointisessioita. Soittaminen ja biisinteko ovat olleet vain luontainen jatkumo tälle kaikelle, emmekä halua menettää kiireettömyyden elementtiä yhdessäolossamme, sillä varmasti juuri se antaa tälle musiikille erityisen luonteensa, mutta tietynlaiselle ammattimaisuudelle on varmasti tilaa Llamassencen työskentelytottumuksissa.
Tatu: - Tulevaisuudessa jännitetään joka päivä, tekeekö Jere koskaan virhettä - missään.
Tulevaisuudesta puheenollen: missä toivoisitte Llamassencen olevan viiden vuoden päästä?
Jere: - Wembley on ollut puheissa. Se ois ok. Madison Square Garden on vähän kaukana, mut jos saa kilometrikorvaukset, ni kyllä sekin taittuu.
Juho: - Comeback-keikka on tulossa Olympistadionille. Cheek, tee tilaa.
Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi se aika...
Juho: - Rumpali on sinkku ja kuuma. Hyvä kokki kans.
Haastattelu päättyy näihin (mieli)kuviin ja tunnelmiin. Mainittakoon vielä että EP:n voi kuunnella kokonaisuudessaan Spotifyssa tai ladata ilmaiseksi Noisetradesta.
Kuvat: Susanna Salo
Mika Roth
