Rick Springfield: Stripped Down

Australialainen rock-veteraani palaa historiansa merkkipaalujen ääreen raa’alla livelevyllä. Runkoihin asti oksitut rock-siivut ja rosoisiksi hiotut rakkauslaulut saavatkin miehen kuulostamaan jälleen tuoreelta ja kompromissittomalta.

Ear

Rockin puolella vanhat tähdet eivät kuole, he vain siirtyvät uusille, entistä suuremmille kiertueille. Vaihtelua rutiiniin tuovat toisinaan suuret orkesterit, joskus taas kappalemateriaali vedetään akustisemmin ja riisutummin. 60-luvun alussa muusikon uransa käynnistänyt Rick Springfield voisi jo hänkin vetäytyä eläkkeelle, mutta mitäpä moisia suunnittelemaan kun rock yhä rollaa ja soitto maistuu.

Stripped Down on DVD:n ja CD:n paketti, jonka kuvallisessa versiossa keikka etenee hieman erilaisella kappalejärjestyksellä. Lisäksi kaksi biisiä kuullaan vain CD:llä ja yksi DVD:llä, mutta ytimen muodostavat kappaleet ovat kummallakin niitä tuttuja isoja hittejä. Klassikoksi luokiteltavan Working Class Dogin kipalenipusta kuullaan tietysti Jessie’s Girl ja Love is Alright Tonight. Pari vuotta myöhemmin ilmestyneeltä Living in Ozilta soivat avauksena kuultava, ja Grammy-kisan aikoinaan Michael Jacksonin Beat It:lle hävinnyt, Affair of the Heart, päätösraidaksi valjastettu Human Touch, jonka versiointi toimii todella upeasti, sekä Me & Johnny.

Springfield innostui lukemattomien muiden rokkareiden tapaan 80-luvun puolivälissä syntetisaattoreista, mutta suoraviivaisilla sovituksilla uuden soundin aikakauden biiseistä on saatu esiin oikeastaan poikkeuksetta ne oleellisimmat osat. Esimerkiksi Affair of the Heartista puuttuu melkoisesti palikoita verrattuna alkuperäiseen näkemykseen, mutta pienen nikottelun jälkeen. Harmillisesti vuoden 1985 Tao-pitkäsoitolta ei kuulla biisin biisiä, enkä keksi oikeastaan muuta syytä moiselle kuin levyn haastavan synasoundimaailman.

Useimmat artistit soittavat tallennettavassa(kin) livetilanteessa vain kappaleensa, eivätkä noteeraa yleisöään kuin mahdollisilla pikaisilla tervehdyksillä, toiset artistit intoutuvat puolestaan pitkiin yksinpuheluihin ja biisiensä yksityiskohtaiseen ruodintaan. Springfield sijoittuu tällä janalla melko lailla puolenvälin tienoille, ja herran historia näyttelyn puolella näkyy kyllä yleisön reaktioiden esimerkillisellä seuraamisella ja tilanteeseen reagoimisella. Enpä muista että kukaan olisi vähään aikaan saanut yhtä jouhevaa tarinaa syntymään vaikka siitä, kun joku yleisöstä lähtee pois tai saapuu takaisin paikalleen. Välitön meininki luokin illuusion leirinuotiomaisesta tilanteesta, Springfieldin istuessa keskellä yleisöään, eivätkä edes biisien väleihin upotetut lyhyet haastattelupätkät sirpaloi tuota illuusiota. Mika Roth