12.12.2014
Tiivis opus Dead Kennedysin noususta ja tuhosta.
Dead Kennedys on bändi, joka sattui olemaan juuri oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan. Pari vuotta aiemmin, ja Jello Biafran porukka olisi ollut liian outo – pari vuotta eteenpäin, ja sitä olisi pidetty kesynä ja liian intellektuellina. Ilmaantumalla klassisen punkrockin ja Discharge –vetoisen tylyn hardcoren välimaastoon edesmenneet Kennedyt onnistuivat luomaan jotain uutta, ja samalla avasivat väylän Nomeansnon ja Hüsker Dün kaltaisille, vaikeammin lokeroitaville bändeille.
DK:n musiikki erosi perinteisestä punkista juuri oikeissa asioissa. Se oli musiikillisesti älykästä, nopeimmillaankin svengaavaa, mutta silti riittävän yksinkertaista. Biafra oli keulakuvana niinikään omaa luokkaansa; provosoiva, vittumaisella äänellä varustettu itsensä korostaja, jolla oli paljon sanottavaa, ja sitäkin tärkeämpänä ominaisuutena enemmän kuin yhden nuotin verran keinoja tuoda asiansa esille. Kokonaisuutena bändi oli kaoottinen luomus, mutta sen luoma kaaos aikalaisiin nähden erilaista. Ei niinkään painostavaa ja aggressiivista kuin pisteliästä ja innostavaa.
Nähdäkseni kaikki tämä on kiteytetty täydellisesti bändin debyytille. Fresh Fruit for Rotting Vegetables (1980) on kestänyt aikaa aivan erinomaisen hyvin, ja monin osin osoittelee sellaisten tahojen ja teemojen suuntaan, jotka eivät yksinkertaisesti vanhene. Täten on ihan loogista, että DK:ta käsittelevä kirja keskittyy nimenomaan tarinan alkumetreihin ja debyytin syntyyn. Kirjan oli alunperin tarkoitus kattaa bändin tarina kokonaisuudessaan, mutta jäsenten ikiaikaiset skismat ovat tehneet Alex Oggille tehtävästä melko mahdottoman. Kirjailijaa ei liene tästä syyttäminen, oikeastaan parempikin näin. Ogg on nimittäin onnistunut rivienvälisesti taltioimaan bändin tarinan kokonaisuudessaan paremmin kuin hyvin, jopa punkmaisen tiiviisti, ja keskeisen ristiriitaisuuden säilyttäen; tarinan, jossa turhamaisuutta ja itsekkyyttä vastaan noussut orkesteri hajoaa turhamaisuuteen ja itsekkyyteen.
Lukemattomien muiden kokoonpanojen tapaan myös DK:n voimakkuus perustui kahden jäsenen väliseen luovaan kitkaan. Kärkkään Biafran ja oivaltavasti kitaraansa operoineen East Bay Rayn keskittyessä yhteiseen luomukseen oli kokonaisuus enemmän kuin osiensa summa, mutta kitkan voittaessa kollektiivisen luomisen tarpeen levisi koko pakka perusteellisesti. Kirja ei peittele tarinan katkerampia sävyjä, mutta maalaa silti aika mustavalkoisen kuvan. Ray on edelleen tarinan pahis, ja Biafra (suhteellisen) vilpitön sankarihahmo. Oma itunsa tässä asetelmassa lienee, mutta näkisin herrat enemmän osana samaa jatkumoa kuin Lennon/McCartney, Marr/Morrissey, Fischer/Stricker tai vaikka Mould/Hart. Kaikki nämä upeisiinkin tuloksiin johtaneet mahdottomat yhtälöt sisältävät traagisia piirteitä, jotka ovat ajan myötä saaneet osakseen enemmän harmaan sävyjä, joita tässä tapauksessa jää kaipaamaan. Toisaalta, aivan Mustaine/Metallica-tasolle ei tässä alennuta, joten herrat pitäkööt ikiaikaiset tunkkinsa.
DK:n nousua ja tuhoa määritelleet ristiriitaisuus, ivallisuus ja omaperäisyys tuskin olisivat yhtä muistettavia ilman DIY-kulttuuriin suunnattomasti vaikuttanutta visuaalista ilmettä. Kirja esittelee flyereita, kansitaidetta ynnä muuta provokatiivista grafiikkaa yllin kyllin, ja antaa palstatilaa myös siitä vastanneelle Winston Smithille. Kokonaisuus on kevyeksi teokseksi hyvin kattava, ja aiheeseensa rakkaudella suhtautuva. Siinä on omat ristiriitansa, mutta halusi tai ei, ne ovat pysyvä osa Dead Kennedysin historiaa. Jos teos on hujahtanut ohi, voi tästä nappaista esimerkiksi pukin konttiin oivallisen annoksen kapinahenkeä.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: deadkennedys.com
