Victims of Ikuri: Valediction

Punos Sound

Juho Koivuahon muistokirjoitus on alusta loppuun vahva luomus.

Valediction on levy, joka herättää monenlaisia ajatuksia. Ensimmäisenä mielessäni pyörii lukioikäinen, juuri itsestään orastavan musiikillisen tutkimusretkeilijän löytänyt urpo, joka hämmästeli ja ihaili TreUnion-nimistä sivustoa, ja hivenen naljaillen naureskeli kun tuon nimiseltä sivustolta löytyi ylöjärveläinen bändi! Sittemmin hän löysi sieltä kyllä myös etelä-pohjanmaalaisia bändejä – sekä satakuntalaisen Disco Ensemblen, ärhäkästi kolmen soinnun numetallia veivanneen aktin.

Asianmukaisesti sivuston oleellisin anti koostui silti nuorista tamperelaisista bändeistä, kuten Fume, Candy Cane ja Plain Fade. Tuolloin ne tuntuivat iskevän jopa jollain tapaa lujempaa kuin omat esikuvansa. Helmet, Smashing Pumpkins, Tool ynnä muut avasivat monia ovia tuon nuoren musiikinrakastajan matkalla, mutta vaikea noihin etäisiin suurnimiin oli samaistua ja eläytyä kuin samoilta nurkilta aina internetiin asti tiensä löytäneisiin bändeihin, joiden edesottamuksista sitten luettiin muun muassa tästä kyseisestä webzinestä, ja joiden kotisivuilta imuroitiin ilmaisia mp3-biisejä ja kehuttiin Freebok-vieraskirjaan. Ajateltiin, että onpas edistyksellistä, näistä tulee vielä jotain suurta!

Perspektiivi muuttuu samaa tahtia ikävuosien kanssa. Myöhemmin kolmesta mainitusta ensimmäinen kehittyi, kuihtui, uudistui ja kuihtui, toisena mainittu kehittyi, uhkasi jäädä lähtötelineisiin, käänsi selkänsä kaikille ja sekoitteli pakkoja perusteellisesti ennen kuin katosi. Kolmantena mainittu Plain Fade hävisi tutkastani useammaksi toviksi kunnes ystäväni soitti Lies, Sanctions and Cruise Missiles –debyyttiä (2005). Vain kolmea vuotta aiemmin Peel Your Urge –demolla niin suuren vaikutuksen teini-ikäiseen tehneestä bändistä oli kasvanut jotain aivan muuta.

Seuranneillakaan aikaansaannoksillaan yhtye ei suostunut astelemaan tuttuja tai turvallisia reittejä myöten. Aure (2006) oli vastalause debyytin tarkkaan harkitulle rakenteelle – ja rakenneajattelulle yleensäkin. Vapaasti leijailevasta improvisoinnista otettu harppaus Anthropogoniaan (2011) jäi Plain Faden viimeiseksi luvuksi. Sinällään albumi on sellaiseksi varsin sopiva, sillä ainakaan yltiötaiteellisen rock-oopperoinnin saralla tuskin tuon pidemmälle voisikaan mennä. Toisinaan pohdin, mitä seuraavaksi olisi voinut tapahtua, mutta aivan suoraa vastausta pohdinnalle ei ole saatavilla. Yhtyeen sielu, laulaja-kitaristi Juho Koivuaho hävisi vuosi sitten pitkällisen taistelun lymfaattista leukemiaa vastaan.

Koivuaho jätti kuitenkin jälkeensä musiikillisen muistokirjoituksen. Victims of Ikuri-nimellä julkaistava Valediction äänitettiin ystävien kesken herran viimeisen elinkuukauden aikana ja toteutettiin onnistuneesti joukkorahoituksena. Odotukset olivat korkealla, mutta ensitutustuminen hiukan oletettua karumpi tilanne. Pitelin levyn promokappaletta kädessäni reilu kuukausi lähiomaisen syöpään menehtymisen jälkeen. Sattumaa, johdatusta, olkoot mitä lie, mutta Valedictionista tuli automaattisesti osa henkilökohtaista luopumisprosessia. Osaltaan siksi kyseessä lienee Desibeli-vuosieni haasteellisin teksti, sillä en kykene sivuuttamaan tuota(kaan) seikkaa, vaikka miten objektiivisesti yrittäisin kokonaisuuden musiikillista sisältöä kuvailla.

Jo ennalta oli selvää, että Valediction tulisi olemaan laadukas ja kiinnostava paketti. Ilmaisussaan useimmiten jonkinlaiseen mahtipontisuuteen taipunut Koivuaho esittelee itsestään viimeisellä hengentuotteellaan uuden, ilmavamman ja keveämmän puolen. Kappaleet seurailevat laulaja-lauluntekijä –perinteitä, mutta ote on persoonallinen ja Plain Faden tapaan kaavamaisista rajoitteista vapaa. Äänimaisema herättelee usein mielikuvia utuisesta sunnuntaiaamusta, kun kaikki tuntuu pysähtyneisyydessäänkin kauniilta. Pysähtyneisyys loistaa musiikissa poissaolollaan, sillä tarjolla on nippu hyvinkin koukukkaita, monipuolisia ja kerrasta mukaansa vieviä lauluja. Eikä kokonaisuuis ihan silkkaa kyynelten nieleskelyäkään ole. Folk-vetoisten kappaleiden mukaan on ujutettu onnistuneesti sekä nilkuttavaa bluesia kera Michael Monroen räväkän huuliharpputyöskentelyn että myös orastavia pilkahduksia Koivuahon meriiteistä taiteellisesti korkealentoisen rockin saralta. Kaikki nivoutuu johdonmukaiseksi ja mitaltaan sopivaksi albumiksi, jonka kuunteleminen on vilpittömän tunteellinen kokemus.

Muistokirjoituksen henkeen sopivasti Valedictionia leimaakin lämminhenkinen ajattomuus. Jopa tunnelman ollessa synkeimmillään tuntuu päivänselvältä, että Koivuaho halusi jättää itsestään tähän maailmaan jotain positiivista ja voimaannuttavaa. Se jo itsessään on kiihkeitä elämäntapoja ja kynttilän kummankin pään samanaikaista polttamista arvostavalla taiteenalalla huomionarvoinen asia. Heleässä lauluäänessä kuuluu vain elämän kauneudesta ja julmuudesta jotain suurta ja lopullista oppineen ihmisen haikeus. Sitä Valediction kunnioittaa ensisekunneista alkaen, ja kenties juuri siinä piilee levyn arvokkuuden suurin syy.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Punos Sound