Elvis Costello

Elvis Costello elää ja hengittää musiikkia. Kenties tästä syystä myös Elvis Costellon oma musiikki on elävää ja hengästyttävää. Costellon tietopankkius ja tuntemiensa biisien määrä on häkellyttävä - häntä voi huoletta tituleerata musiikin eläväksi ensyklopediaksi. Tämä näkyy miehen urassakin: rokkia, jazzia, soulia, kantria...

Elvis Costello on muusikko ainakin kolmannessa polvessa ja kiertänyt jo pikkupoikana esiintymislavoja, joten mies on saanut kuunnella erilaista musiikkia mielin määrin jo poikana. Costellon tietopankkius ja tuntemiensa biisien määrä on häkellyttävä - häntä voi huoletta tituleerata musiikin eläväksi ensyklopediaksi. Tämä näkyy miehen urassakin: rokkia, jazzia, soulia, kantria...

Koska Costello on poikkeuksellisen sivistynyt musiikin saralla, hän haluaa - syystä tai toisesta - kanavoida sen kaiken jokaiseen kolmeminuuttiseenkin lauluunsa. Siinä sivussa hän haluaa myös teksteissään sanoa kaiken mahdollisen käsiteltävästä aiheesta, oli se miten suuri tai pieni tahansa. Näiden asioiden vuoksi hänen maailmaansa ei ole helppo astua: Costellon melodiakulut ottavat usein äkkivääriä täyskäännöksiä juuri, kun kuulija on päässyt samalle aaltopituudelle. Jos heitän summamutikassa, että hänen lauluissaan on keskimäärin nelisenkymmentä sointuvaihdosta, se ei edes ole liioittelua. Tätä oli kiinnostava seurata myös miehen kiertueen ainoassa Suomen-konsertissa.

Lahjakkaan soittajan, säveltäjän ja lyyrikon lisäksi Costellossa asuu myös maanmainio viihdyttäjä. Miehen parituntinen, uran ensimmäinen soolo- ja sisäkeikka Suomessa hurahti silmänräpäyksessä, vaikka lavalla ei ollut ketään muita. Koko uran varrelta materiaalia sisältänyt setti pysyi harvinaisen hyvin koossa, osittain siksi että vaatimattomammatkin laulut olivat lyhyitä - ja yleensä jollain tasolla kiinnostavia. Aidosti hyväntuulinen Costello hauskuutti välispiikeillään ja kertoi hauskoja anekdootteja vuosien varrelta.

Maestro esitteli myös vierailevan artistin - itsensä. Ahtaaseen tuoliin lavan reunalle änkeytyessään hän saattoi tarjoilla herkempiä ja lämpimämpiä nyansseja maailmastaan. Tämän "tähtivieraan" setissä kuultiin myös yksi illan kohokohdista. Charles Aznavourin tunnetuksi tekemä She oli eri maailmasta kuin Costellon Notting Hill -elokuvassa vuodattama, siirapissaan viulujen kanssa vellova standardiballadi. Upeasti tulkittu versio ei tällä kertaa tuonut lainkaan mieleen Charles Chaplinin Smilea, toisin kuin yleensä. Tässä kepeässä setissä kuultiin myös kaunis näkemys Walkin' My Baby Back Home -ikivihreästä, jonka ovat levyttäneet myös sellaiset pikku nimet kuin Louis Armstrong ja Nat King Cole.

Tämän jälkeen Costello piti konserttidramaturgian oppikirjaesimerkin. "Muniin puhaltelu" katkesi kuin kanan lento, kun taiteilija tarttui sähkökitaraan ja kaivoi esiin paitsi säropedaalin myös luuppilaitteen, jolla hän saattoi kerrostaa musiikkiaan mielin määrin. Kauniisti metelöivän version Watching the Detectives -klassikosta viimeisteli sireeniääntä toistanut megafoni.

Tehtyään konsertin ainoan erheen (sähkökitaralla möyritty vaatimaton My New Haunt) hän palasi lavalle pianon ääreen soittamaan hienoimman kappaleen, jonka Elvis Costellon konsertissa voisi enää aiemmin soitettujen biisien jälkeen kuulla. Hauras Shipbuilding vei väkisin ajatukset tämän päivän turhiin kriiseihin, vaikka se Falklandin sodasta alun perin kertoikin. Samalla se herätti merkillisen ahaa-elämyksen: kiistattomasta lahjakkuudestaan huolimatta Costellon konsertin parhaat (ja yksinkertaisimmat) vedot on säveltänyt joku muu kuin hän itse.

Peräti yhdeksään encorebiisiin mahtui hienoja esityksiä. Toisen encoren loppupuolella kuultiin pitkä tarina taiteilijan isoisästä, joka oli soittanut mykkäelokuvien taustaorkesterissa, mutta lähtenyt vuosiksi merille. Kun työt siellä loppuivat, hän yritti palata vanhoihin hommiinsa, mutta elokuviin oli sillä aikaa tullut äänet. Hänestä kertovan Jimmie Standing In The Rain -laulun päätteeksi Costello lauloi teatraalisesti vanhaa lama-ajan Brother, Can You Spare a Dime? -folkstandardia kaukana mikrofonistaan, aiemmin kertovaan tarinaansa viitaten.

Jo ensimmäisen encoren lopuksi täysin ilman piuhoja vedetty Alison oli puolestaan hauras vuoropuhelu yleisön kanssa. Iltaan mahtui niin komeita esityksiä, että kahden tunnin päätteeksi kuultu (What's So Funny 'Bout) Peace, Love And Understanding? tuntui enemmän kuriositeetilta kuin kliimaksilta, vaikka se on yksi maailman hienoimmista pop-lauluista.

Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Kalle Tuominen