Antti Hurskainen: Tapan sut – esseitä populaarikulttuurin vaikutusvallasta

Antti Hurskainen pureutuu toisessa esseekokoelmassaan populaarikulttuurin ilmiöihin, sekä etenkin niiden aiheuttamiin ilmiöihin itsessään. Mutta kuka tai mikä tappaa lopulta kenet tai minkä?

Kustannusosakeyhtiö Savukeidas

Tapan sut – jo kirjan nimi saa ainakin allekirjoittaneen kieltämättä pysähtymään ja miettimään. Raflaava nimi käynnistää entistä enemmän ajatusketjuja, kun lukee samoin otsikoidun esseen Antti Hurskaisen toisesta esseekokoelmasta, eikä prosessi pysähdy suinkaan tuohon. Tämä on niitä kirjoja jotka jatkavat käymistään vielä pitkään sen jälkeen kun kannet on suljettu. Nimi on tekstin puolesta osuva, pureva, se viittaa Hurskaisen yhteen rakkauteen, PMMP-yhtyeeseen, mutta se kertoo tietysti myös niin paljon muusta: mm. kuolemanpelosta, ajan rajallisuudesta ja kaiken turhuudesta – sekä ainutlaatuisuudesta.

Analysointi on aina tarpeen, kysykää tätä vaikka keneltä tahansa analyytikolta, ja Hurskainen pureutuu esseissään asioiden ytimien molekyyleihin saakka. Kohteena ovat populaarikulttuurin tuotteet ja ilmiöt, jotka ovat saaneet kirjoittajassa, ja/tai hänen lähipiirissään, aikaiseksi vahvoja reaktioita. Yhtäällä älykkö-Hurskainen ylistää maasta taivaisiin muusikoiden, niin suoranaista massaviihdykettä kuin marginaalissakin paremmin viihtyvien, tekeleitä. Samalla lähtöviivalle asettuvat niin John Grant kuin HIM, PMMP ja jopa Impaled Nazarene, kun asioiden, ajatusten ja vaikutteiden verkkoa perataan hiljalleen.

Hurskaisen tapa (yli)vatvoa on hetkittäin raskasta lukijalle, joka ei välttämättä elä tai kuole Grantin lyriikoiden mukana aivan samalla voimalla, mutta yhtäkaikki kirjoittajan näkemyksiä ja kokemuksia on myös mielenkiintoista lukea. Kuinka muistinkaan taas miten jouduin selittelemään yläasteella sitä, miksi kuuntelin sekä Slayerin kaltaista tappo-thrashia, että Michael Jacksonia ilman sen suurempia ongelmia. Noin 15-kesäisenä olisi pitänyt valita puolensa, pitää tästä, inhota tuota jne. ja ajatus siitä että hyvä biisi on hyvä biisi, oli se kenen tahansa tekemä, oli suorastaan kerettiläinen. En sitten valinnut puoltani koskaan, minkä takia taidan kirjoittaa tässä ajatuksiani ylös… Hmm, palataanpa takaisin aiheeseen ja unohdetaan ne yläasteen ”onnen päivät”.

Kirjoittaja liputtaa siis surutta suosikkiensa puolesta, kuten populaarikulttuurin suuren meren värikkäällä rantakivikolla taivaltavassa opuksessa pitääkin. Goottirockin suurimman ja kauneimman poikabändin The Curen, sekä etenkin ryhmän musiikin, analysoinnille omistettu viimeinen essee sulkee kirjan luontevasti, jopa kauniisti. Lukija oppii tässä vaiheessa vielä jotain lisää itse kirjoittajasta ja Veriset kukat ja oloasu nyt on jo otsakkeena niin herkullinen, etten lähde spoilaamaan sitä sen kummemmin. Smithisminsä sisäistäneet arvaavat jo osan ja loppu aukenee reilun neljänkymmenen sivun aikana, Hurskaisen löytäessä monta olennaista asiaa itsestään, Robert Smithistä ja hiukan Sofia Coppolastakin. Ei ole helppoa olla aikansa rajallisuuden ymmärtävä yksilö, mutta onneksi meillä on aina Disintegration.



Kirja loppuu yllättäen ja jään pohtimaan mitä opin. En ainakaan pelkää kuolema samassa mittakaavassa, enkä koe edes kuolleeni pystyyn – jo näiden ajatusten pyörittely, kääntely ja vääntely huutavat sisälläni, että ei tässä ole mitään hätää. Eihän? Taidankin ottaa hyllystä muutaman lempilevyni sopivan hetken tullen ja taas kuunnella mitä nuorempana tulinkaan kuunnelleeksi. Vai kuulinko niitä ensinnäkään.

Mika Roth