Eri esittäjiä: A Musicares tribute to Bruce Springsteen
Jos sitä nyt on kukaan koskaan epäillytkään, mutta yhtä kaikki - Bruce Springsteen on mestarillinen artisti.
Se käy kristallinkirkkaasti ilmi A Musicares tribute to Bruce Springsteen -konsertin dvd:tä katsoessa. Ei siksi, että se olisi mikään unohtumaton elämys - vaan siksi että se ei ole. Yksi toisensa jälkeen Mavis Staplesista Elton Johniin ja Patti Smithista Emmylou Harrisiin käy yrittämässä "Pomona" olemista - turhaan.
Onneksi muutama poikkeuskin mahtuu mukaan. Dropkick Murphysin Ken Casey potkii mukavasti munaskuille irkkumurteisella versiollaan American Landista. Mumford & Sons puolestaan osoittaa olevansa vanhempi ja viisaampi orkesteri kuin miesten naamatauluista voisi päätellä. Wanhan liiton folksovitus I'm on Firesta banjon, harmonikan ja kontrabasson kera on tyylikäs - ja tuo aidosti jotakin uutta kappaleeseen.
Ja toki meno paranee loppua kohden. My Morning Jacketin Jim James ja Tom Morello ovat 17 ja 18. lavalla käynyt artisti - ja ensimmäiset jotka tuntuvat oikeasti ymmärtäneen mitä laulavat! Tymäkkä bändiversio The Ghost of Tom Joadista ei toki yllä aivan E-Street Bandin tasolle eikä Jamesista ole korvaamaan Pomoa kitarabattle-soolossa, mutta miehillä on oikeaa asennetta lukuisien muniinpuhaltajien jälkeen.
Myös
John Legendin jazz-pianoversio
Dancing in the Darkista
George Gershwinin hengessä kirjataan onnistujien listalle - arvoa nostaa entisestään se että Legend joutuu lavalle Jamesin ja Morellon jälkeen.
Sting puolestaan räjäyttää kassakaapin kevyesti hienoimmalla versiolla sävellyksenä keskinkertaisesta
Lonesome Day -aikuisrockista, jossa sanojen unohtuminen ei haittaa menoa tippaakaan. Tämän jälkeen
Neil Young & Crazy Horse lisää dynamiittia ja pamauttaa loputkin pankista taivaan tuuliin.
Jokaisen joka pitää
Bruce Springsteeniä yksinkertaisena työväenluokan miljonäärinä kannattaisi kuunnella hänen
kiitospuheensa. Jokaisen illan esiintyjän kannattaisi kuunnella tarkkaan ja miettiä miten Pomo puhuu musiikista - ja muusikon tavoitteista kuulijan suuntaan. Lopuksi herra aloittaa shown uudelleen alusta viiden biisin hittisetillä uutta ja vanhaa. Eeppinen
Thunder Road ei tälläkään kertaa jätä kylmäksi ja
Born to Run jyrää kuin panssarivaunu.
Glory Days lopettaa bileet täysin eri tunnelmassa kuin konsertin alkupuolen körttivirsitilaisuus. Musiikin tulevaisuuden kannalta on tietysti hivenen huolestuttavaa, että tähän tarvitaan 1940-luvulla syntynyt artisti.
Dvd:n priceless-hetken tarjoaa kuitenkin vielä vanhempi herra, kaiken mahdollisen musiikillaan saavuttanut
Neil Young. Legenda seisoo lopun yhteisesityksessä koko artistikatraan taaimmaisena - ja hakkaa
Max Weinbergin tomtomia pikkupojan innostuksella. Siis se sama vanha mutruhuuli! Tämä kertonee oleellisen Springsteenin musiikin voimasta.
Teksti:
Heikki Väliniemi
Kuva:
Jolanda Bakker
Lukukertoja: 4532