Eri esittäjiä: A Musicares tribute to Bruce Springsteen
22.05.2014
Jos sitä nyt on kukaan koskaan epäillytkään, mutta yhtä kaikki - Bruce Springsteen on mestarillinen artisti.
Se käy kristallinkirkkaasti ilmi A Musicares tribute to Bruce Springsteen -konsertin dvd:tä katsoessa. Ei siksi, että se olisi mikään unohtumaton elämys - vaan siksi että se ei ole. Yksi toisensa jälkeen Mavis Staplesista Elton Johniin ja Patti Smithista Emmylou Harrisiin käy yrittämässä "Pomona" olemista - turhaan.
Onneksi muutama poikkeuskin mahtuu mukaan. Dropkick Murphysin Ken Casey potkii mukavasti munaskuille irkkumurteisella versiollaan American Landista. Mumford & Sons puolestaan osoittaa olevansa vanhempi ja viisaampi orkesteri kuin miesten naamatauluista voisi päätellä. Wanhan liiton folksovitus I'm on Firesta banjon, harmonikan ja kontrabasson kera on tyylikäs - ja tuo aidosti jotakin uutta kappaleeseen.
Ja toki meno paranee loppua kohden. My Morning Jacketin Jim James ja Tom Morello ovat 17 ja 18. lavalla käynyt artisti - ja ensimmäiset jotka tuntuvat oikeasti ymmärtäneen mitä laulavat! Tymäkkä bändiversio The Ghost of Tom Joadista ei toki yllä aivan E-Street Bandin tasolle eikä Jamesista ole korvaamaan Pomoa kitarabattle-soolossa, mutta miehillä on oikeaa asennetta lukuisien muniinpuhaltajien jälkeen.
Myös John Legendin jazz-pianoversio Dancing in the Darkista George Gershwinin hengessä kirjataan onnistujien listalle - arvoa nostaa entisestään se että Legend joutuu lavalle Jamesin ja Morellon jälkeen. Sting puolestaan räjäyttää kassakaapin kevyesti hienoimmalla versiolla sävellyksenä keskinkertaisesta Lonesome Day -aikuisrockista, jossa sanojen unohtuminen ei haittaa menoa tippaakaan. Tämän jälkeen Neil Young & Crazy Horse lisää dynamiittia ja pamauttaa loputkin pankista taivaan tuuliin.
Jokaisen joka pitää Bruce Springsteeniä yksinkertaisena työväenluokan miljonäärinä kannattaisi kuunnella hänen kiitospuheensa. Jokaisen illan esiintyjän kannattaisi kuunnella tarkkaan ja miettiä miten Pomo puhuu musiikista - ja muusikon tavoitteista kuulijan suuntaan. Lopuksi herra aloittaa shown uudelleen alusta viiden biisin hittisetillä uutta ja vanhaa. Eeppinen Thunder Road ei tälläkään kertaa jätä kylmäksi ja Born to Run jyrää kuin panssarivaunu. Glory Days lopettaa bileet täysin eri tunnelmassa kuin konsertin alkupuolen körttivirsitilaisuus. Musiikin tulevaisuuden kannalta on tietysti hivenen huolestuttavaa, että tähän tarvitaan 1940-luvulla syntynyt artisti.
Dvd:n priceless-hetken tarjoaa kuitenkin vielä vanhempi herra, kaiken mahdollisen musiikillaan saavuttanut Neil Young. Legenda seisoo lopun yhteisesityksessä koko artistikatraan taaimmaisena - ja hakkaa Max Weinbergin tomtomia pikkupojan innostuksella. Siis se sama vanha mutruhuuli! Tämä kertonee oleellisen Springsteenin musiikin voimasta.
Teksti: Heikki Väliniemi
Kuva: Jolanda Bakker
