14.04.2014
Ruotsalaisen rock’n’rollin ikoniksi muodostunut Dregen muistelee kypsässä 40-vuoden iässä mitä tulikaan tehtyä Backyard Babiesin, The Hellacoptersin ja monien muiden kanssa.
Suom. Sirje Niitepõld
Like
Vuonna 1987 alkunsa saanut Backyard Babies ja etenkin seitsemän vuotta myöhemmin Dregenin ja Nicke Anderssonin aivoituksista siinnyt The Hellacopters ovat tatuoineet nimensä rockin moderniin historiaan. Bändien musiikki oli alkukantaista ja raskasta räimettä, jossa oli aluksi mukana myös huomattavia määriä punkin räkäisyyttä.
Kumpikin yhtye on tällä hetkellä tauolla, mutta ryhmien synnyssä oleellisena tekijänä häärinyt kitaristi Dregen on kaikkea muuta kuin lepäillyt laakereillaan. Oman sooloprojektin ja Michael Monroen yhtyeessä soiton lisäksi yliaktiivinen nässjölainen on pitänyt itseään liikkeessä monilla muilla tavoin ja nyt on koittanut aika tehdä välitilinpäätös.
Börjessonin tuhti opus ottaa rocklegendaa pirunsarvista ja Dregenin omasta toivomuksesta asiat käydään läpi juurta jaksain. Toisinaan tämä pikkutarkkuus ja asioiden kelaaminen eri kulmista on tuottoisaa, mutta etenkin kitaristin isän itsemurha ja hänen eroamisensa Hellacoptersin kokoonpanosta puidaan läpi turhankin perusteellisesti. Börjesson on sisällyttänyt kirjaan pitkiä keskusteluja ja puheenvuoroja, joissa Dregen, tämän äiti, muusikkoystävät ja vaimo puhuvat kuten ruotsalaiset nyt asioista puhuvat – pitkän kaavan kautta. Näin samat asiat voi lukea useaan otteeseen lähes identtisissä muodoissa, mikä alkaa pidemmän päälle uuvuttamaan.
Ylitsevuotavan rehellisyyden lisäksi Börjesson on selvästi myös melkoinen Dregen-fani, sillä päähenkilön pahimmatkin toilailut, ylilyönnit ja munaukset onnistutaan lähes poikkeuksetta näkemään jollain tavoin positiivisesta kulmasta. Tuomarina saakin toimia vain vaimo Pernilla Andersson jonka Dregenin kanssa kirjaan päätyneet pitkät keskustelut muistuttavat hetkittäin parisuhdeterapian ongelmaistuntoja. Pyrkimys rehellisyyteen potkii näissäkin kohdin tekijöitä nilkkoihin ehkä tarpeettoman paljon, sillä esimerkiksi lapsettomuuden kirot ja niihin liittyvät hoidot olisi voinut jättää rock-opuksen ulkopuolelle.
Dregen on häärinyt musiikin saralla vasta kaksi ja puoli vuosikymmentä, mutta kaikesta sattuneesta ja tapahtuneesta riittää kyllä kerrottavaa näinkin mittavaan teokseen. Minä, Dregen onkin parhaimmillaan viihdyttävä ja mainiosti etenevä rock-dokumentti, jonka päähenkilön seuraavaa siirtoa on lähes mahdotonta arvata. Heikoimmillaan se on junnaavaa keskustelua, mutta enpä toisaalta ole lukenut mistään muualta näin omakohtaista tarinaa suuresta tsunami-katastrofista, johon Dregen myös päätyi vaimonsa kera.
