Jokelin: Huuliharppukirja

Miksiköhän huuliharppu ei ole nykyistä suositumpi soitin? Monet seikat kun tuntuisivat puhuvan puhaltimen laajemman suosion puolesta.

Sammakko

Se on edullinen, alkuun pääsee muutamasta kympistä ylöspäin. Se on pieni ja kulkee taskussa siinä missä piano ei liiku omin voimin mihinkään. Siitä on helppo saada ääntä, mitä jokaisen kannattaa kokeilla tuuban kanssa. Sen väärin soittaminen ei rankaise sivustakuulijoita samalla tavalla kuin viulun. Ja sen mestaroiminen lienee aivan yhtä vaativaa kuin minkä tahansa asian suvereeni hallinta.

Miksi lapsia ei sitten laiteta huuliharppukouluihin sen sijaan että he opettavat kanssaeläjilleen itsehillintää pianojen ja viulujen kimpussa? Siihen Jantso Jokelinin pieni kulttuurihistoriallinen katsaus huuliharppuun ei suoranaisesti vastaa. Huuliharppukirjan perusteella voi kuitenkin tehdä jos jonkinlaisia johtopäätöksiä.

Huuliharppu kehitettiin 1800-luvun alkupuoliskolla, ja koska pientä, rakenteeltaan yksinkertaista soitinta oli helppo valmistaa teollisesti, se myös levisi nopeasti varsin laajasti - varsinkin Yhdysvalloissa, jossa karjaa paimentavat ja rautateitä rakentavat kansanjoukot elivät liikkumalla, usein turpaharmoni taskussaan. Monistettavuutensa ansiosta huuliharppu oli myös edullinen, minkä takia se sai lelun leiman.

1900-luvun alkupuolella huuliharpun otti omakseen varsinkin amerikkalaiset mustan musiikin esittäjät. Alkoi kehitys, joka johti Jaybird Colemanista, Deford Baileysta ja Sonny Terrystä jonnekkin Sonny Boy Williamsonin, Little Walterin ja Carey Bellin kaltaisiin soittajiin ja yhä eteenpäin.



Huuliharppu ei kuitenkaan ole ollut vain liikkuvaa elämäntyyliä edustaneiden bluesmiesten soitin. 1930-luvulla yleistyneet huuliharppuorkesterit, siis pelkistä huuliharpisteista koostuneet ryhmät kuten esim. Albert Hoxie and his Philadelphia Harmonica Band, olivat huikeita, joskin nykynäkökulmasta harmillisen harvinaisia viritelmiä. Tunnetummaksi soittimen tekivätkin soolosoittajat.



Kun rock 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kehittyi pitkälti bluesin pohjalle, myös huuliharppu seurasi mukana, varsinkin brittiyhtyeiden musiikissa. Samanaikaisesti huuliharppua kuultiin useiden, niin ikään liikkuvaan elämäntyyliin assosioituvien folk-muusikkojen kappaleilla. Jokelinin mukaan esimerkiksi Bob Dylan, joka käytti huuliharppua debyyttinsä ensiraidasta lähtien, on tehnyt soitinta tunnetuksi enemmän kuin kukaan muu moderni artisti. Bluesin ja folkin ohessa huuliharppua käytettiin paljon myös countryssa, mutta on puhallinta kuultu niin The Beatlesin kuin Black Sabbathinkin levyillä.



Huuliharppua ei helposti miellä erityisen monipuoliseksi soittimeksi, mutta jo sitä hyödyntäneiden artistien perusteella niin voi sanoa. Huuliharppua on pitkään käytetty jazzissa ja klassisessa musiikissa, ja myöhemmin se on löytänyt paikan mm. hip hopin ja ns. looppausmusiikin - jossa soittajat rakentavat kappaleitaan kerros kerrokselta erilaisten pedaalien avulla - tekijöiden parissa.



Viime vuonna esseekokoelmalla debytoineen Jokelinin Huuliharppukirja on karkeasti ottaen kaksijakoinen. Teoksen ensimmäinen puoli käsittelee huuliharpun historiaa maailmalla ja Suomessa, toisen keskittyessä huuliharpun soittamiseen ja huoltamiseen.

Jo esikoisellaan hyväksi kirjoittajaksi osoittautunut folkloristiikan opiskelija on tehnyt aiheensa näköisen kirjan. Huuliharppukirja on kompakti, kun alle 250 sivuun mahtuu melkoinen kattaus tarinoita soittimen historiasta, monenlaisia musiikintekijöitä joihin tutustua, neuvoja ja vinkkejä soittamiseen jne. Kirjaan on helppo tarttua ja palata, kun liki jokaiselta aukeamalta löytyy jotain kiehtovaa. Jokelinin tekstistä myös aistii miehen intohimon aiheeseensa. Huuliharppukirja ei ole mikään vain aihetta opiskelleen miehen opus. Huuliharpun salat tunteva Jokelin on myös kova soittamaan itse, mm. Ataturk Bandissa.



Huuliharppu ei ehkä nauti samanlaista arvostusta kuin monet muut puhallinsoittimet, mutta pintapuolisenkin tutustumisen perusteella siitä on niin monenlaiseen menoon, että syytä olisi. Jos arvostus jatkossakin jää saavuttamatta, ei se ainakaan ole Jokelinin tai hänen kirjansa syy. Huuliharppukirja on paitsi informatiivinen katsaus yhden soittimen matkasta läpi historiansa, myös innostunut puheenvuoro sen puolesta. Mikä parasta, Jokelinin into ei tarkoita verbaalista (tyhjän)hehkutusta, vaan käytännönläheistä ja helposti hyödynnettävää opastusta.

Jani Ekblom