Al Jourgensen & Jon Wiederhorn: Kolmesti kuollut – Minä ja Ministry

Al Jourgensen kertoo kaiken oleellisen urastaan, näkemyksistään, Ministrystä, Revolting Cocksista sekä pienistä vihreistä miehistä.

Suom. Juha Ahokas
Like

Musiikkimaailman sirkus on nostanut monia nimiä tähtitaivaalle ja polttanut lukemattomia heistä ennemmin tai myöhemmin loppuun. Mukana kuvioissa ovat jo vuosikymmeniä olleet huumeet, viina ja seksi, joista on kasvanut etenkin rockmaailman oma kolminaisuutensa. Aikojen vieriessä eteenpäin irstailu ja sekoilu ovat menneet yhä äärimmäisempään suuntaan, kunnes saavuimme ozzyjen ja mötleycrüiden aikakaudelle ja Al Jourgensen on mies, joka todella voi myös sanoa tehneensä sen kaiken.

Ministryn nokkamiehenä parhaiten tunnettu Jourgensen syntyi Havannassa kuubalaiseen sukuun juuri ennen kuin Fidel Castro nousi vallankumouksen kautta maan johtoon ja sai monet vauraammat suvut nostamaan kytkintä. Myös nuori Al siirtyi veden yli ja päätyi lopulta Chicagon musiikillisesti rehevään ympäristöön. Soitettuaan jonkin aikaa Special Affect nimisessä yhtyeessä mm. tulevan My Life With the Thrill Kill Kult nokkamiehen Frankie Nardiellon kanssa Jourgensen perusti Ministryn ja loppu onkin sitten industrial-metalin historiaa.

Kirja ei kuitenkaan käynnisty mitenkään vauhdikkaasti ja startiksi saadaan pitkä alkupuhe, joka muuttuu eräänlaiseksi alkutarinaksi, jonka pää keikkuu viimeisimmissä vuosissa. Jourgensen toteaa monessa kohdin tekevänsä asiat takaperoisesti ja tämä totta tosiaan toistuu myös kirjallisella puolella. Kun vuoden 2012 Buck Satan & The 666 Shooters –projekti ja sitä kautta kuin sivutuotteena tapahtunut Ministryn uudelleensyntyminen on käsitelty siirrytään viimein tarinan alkuun ja tästä eteenpäin opus noudattelee perinteisempää ja kronologisempaa järjestystä.

Lapsuuden ja etenkin tukalan nuoruuden paikoin tuskallisenkin tarkka kuvaus tuntuu aluksi turhalta, mutta samalla ne vastaavat sivu sivulta kysymykseen: mistä Al Jourgensenin raivo oikein juontuu? Jatkuvat ongelmat auktoriteettien kanssa kasvattivat alati vastavirtaan kauhovasta ja perinteisiin kaavoihin huonosti istuvasta nuoresta miehestä helpon maalitaulun aikana, jolloin oli elintärkeää kuulua johonkin ryhmään. Yksinäiseksi sudeksi päätynyt Jourgensen löysi lopulta paikkansa baseballissa, mutta jalkansa (musiikkimaailman kannalta) onnekkaasti teloneen miehen kohtalonsa ei ollut päätyä lyömään juoksuja hodarinpurijoiden iloksi.

Historia asioiden taustalta on toki hyvä tietää, mutta ensimmäiset musiikilliset kokeilut tulevat vastaan noin sadan sivun kohdalla, mikä on hieman pitkä johdatteluaika. Annettakoon tämä kuitenkin anteeksi, sillä tarinan iskemisen jos minkä Jourgensen osaa. Sitä paitsi mies uskoo tosissaan pieniin vihreisiin miehiin ja siihen, että he ovat vieneet hänen syntymättömän lapsensa, joten ainakin lukijat saavat ostamilleen sivuille myös vastinetta. Tasapuolisuuden nimissä ääneen pääsevät vuoron perään myös Jourgensenin elämän tärkeät henkilöt isäpuolesta, kavereihin ja aina viimeisimpään vaimoon saakka. Muisti on kumma juttu ja samat asiat kuullaankin hieman erilaisina versioina, vaikka useimmiten äänet puhuvat samalla nuotilla.

Erityisen selväksi käy keistä Jourgensen pitää ja keistä ei. Ensin mainittu ryhmä on suhteellisen kapea, mutta jälkimmäiseen on tullut tunkua vuosien vieriessä. Katkerinta tilitys on Ministryn toisen voimahahmon Paul Barkerin tiimoilta. Tosiasia on se, että kaksikko teki yhdessä nipun unohtumattomia albumeita joten mitä herrain välillä onkaan tapahtunut on se katkeroittanut ainakin Jourgensenin ikihyviksi. Huutia saavat myös muut ”Kirjakerhoon” kuuluneet pitkäaikaiset jäsenet Chris Connelly ja Bill Rieflin joista ei löydetä mitään hyvää. Merkittävimmiksi ystävikseen Jourgensen lukee puolestaan kitaristi Mike Scaccian ja yhdysvaltalaisen ”Acid Gurun” Timothy Learyn, jonka luona Jourgensen asui pari vuotta toimien samalla mitä erilaisimpien aineiden koekaniinina.

Huumeet ja viina ovat kirjan ja sen keskushahmon polttoaine tuskastuttavan pitkään, kunnes uudella vuosituhannella Jourgensen pääsi viimein kamoista irti. Tuon jälkeen alkoikin yksi pitkä ryyppyputki, jonka sivussa niin Ministry kuin Revolting Cocks kokivat musiikillisen nousun takaisin aallon harjalle ja Jourgensenin terveys sai lisävahinkoja suorista ja epäsuorista alkoholin aiheuttamista vammoista. Näiltä osin kirja onkin hiukan raskasta sulateltavaa, vaikka Jourgensen tekee joka välissä selväksi sen, että ryyppääminen ja kaman vetäminen on pitkässä juoksussa todella typerää – ja hän on yksi suurimmista typeryksistä.

Scaccian kuoltua viime joulukuussa Ministry on pistämässä jälleen pillit pussiin, eikä Jourgensenin horjuva terveys anna ainakaan näillä näkymin ole kohenemaan päin, joten kirjassa on jopa pientä testamentin tuntua. Epäilemättä Al tulee vielä tekemään musiikkia ja osallistumaan asioihin tavalla tai toisella, mutta viime sivuilla ei voi olla tuntematta pientä ikävän pistosta sillä kun Jourgensen aikanaan liittyy tuonpuoleisen suureen orkesteriin – tai lähtee avaruusaluksella kotiin – on musiikkimaailma yhtä suurta ja värikästä palaa köyhempi.

Mika Roth