Anathema: Judgement, 1999
29.09.2013
Kiirastulesta kasvoi uran merkkipaalu, kun metalli vaihtui post rockin maalailuun.
Music for Nations
Kovasti odotettu ja osin myös pelätty vuosituhannen vaihdos oli lähestymässä, mutta Anathemalla oli aivan muita syitä huoleen. Vuonna 1998 julkaistu Alternative 4-albumi oli osoittautunut menestykseksi ja sen myötä ryhmä oli irrottautumassa alkuaikojen doom/death metalista ja löytämässä uuden kiintopisteen tunnelmallisesta post-rockista. Muutosten myllerrys aiheutti kuitenkin myös sen, että bändin pääasiallinen biisinkirjoittaja Duncan Patterson erosi yhtyeestä perustaakseen
Antimatterin yhdessä Mick Mossin kanssa. Tässä tilanteessa luultavasti kaikille, jopa Anathemalle itselleen, oli epäselvää miten liverpoolilaisbändin tarina jatkuisi.
Anathema teki lopulta viisaimman mahdollisen liikkeen jatkamalla eteerisemmän ja enemmän kokeellisesta rockista innoitustaan ammentavan musiikin tekemistä, kitaristi Danny Cavanaghin ryhtyessä ahkerimmin täyttämään Pattersonin jättämää aukkoa biisinikkari rintamalla. Cavanagh oli toki tehnyt yhtyeelle kappaleita jo aiemminkin, mutta päävastuun laskeutuessa miehen hartioille hänen taitonsa puhkesivat todelliseen loistoonsa ja Judgementin pienet versot kasvoivat nopeasti upeaksi puuksi.
Levyn kolmetoista kappaletta loivatkin sen tunnelmallisen rocksoundin perustan, jolle bändi on rakentanut sittemmin enemmän tai vähemmän kaikki albuminsa. Eteeriset ja äänimaisemiltaan avarat biisit kestävät kiekolla pääosin kahdesta kuuteen minuuttiin, mutta niitä kaikkia yhdistää silti tietty tunnelma, eräänlainen pohjavire joka antaa lohtua ja huokuu lämpöä. Tässä lämmössä on myös jotain kovin tuttua ja Judgement onkin kieltämättä niin musiikillisesti kuin osin myös lyriikoidensa puolesta velkaa Roger Watersin johtamalle Pink Floydille. Ainoa merkittävämpi tekijä joka puuttuu kuvasta, on Watersin kuiva kyynisyys, joka on korvattu positiivisella lämmöllä vaikka osa aiheista onkin vaikeita. Tyyliltään teos on tumma, vaan ei hukuttava ja melankolian kauneus on se avain, jolla Anathema avaa tunteiden syvimmätkin holvit.
Albumin käynnistävä Deep on tehtäväänsä juurikin täydellinen raita. Se esittelee säteilevän kitarasoundin, joka helkkyy viehkeästi ja väläyttelee siinä samalla satunnaisesti ryhmän piikikkäämpää metallipuolta. Karvan alle viiden minuutin mitassaan se ehtii johdattaa kuulijan Judgementin maailmaan, jonka avainsanoja ovat seesteisyys ja monikerroksellisuus. Dave Cavanaghin, tämän veljen, kitaristi/vokalisti Vincent Cavanaghin, sekä Pattersonin tilalle tulleen Dave Pybusin yhdessä kynäilemä siivu onkin kestänyt ajan hampaan nakerrusta lähes naarmuitta. Seuraavana kuultava Pitiless on puolestaan ikkuna Anatheman rankempaan puoleen, ja samoista kynistä sekä rumpali John Douglasin avustuksella syntynyt palanen tuo Judgementin palapeliin hetkittäisen raskauden avulla aina tarvittavaa kontrastia.
Tästä eteenpäin albumi puskee pitkälti alussa rakennetuilla raiteilla, mutta matkan varrella nähdään monta mielenkiintoista väliasemaa ja maisemaa, ennen kuin seikkailu lopulta päättyy. Väriä matkaan tuovat intromainen instrumentaali Destiny is Dead sekä eräänlainen välisoiton ja lyhyen serenadin yhdistelmä Parisienne Moonlight, jonka todellinen kruunu on vierailevan Lee Douglasin vokalisointi. Neidostahan on sittemmin tullut myös bändin täysjäsen. Kappaleessa on myös sellaista 90-luvun akustisen Depeche Moden mustavalkoisen rakeista ahdistusta, joka saa ainakin allekirjoittaneen sydämen sykkimään asteen nopeammin. Näiden kahden raidan yhteismitta jää alle neljän minuuttiin, mutta ne rytmittävät albumia ja antavat ympäröiville raidoille enemmän tilaa ja voimaa väistämällä itse hieman sivumpaan.
Kuten niin monet muutkin vuosituhannen vaihteessa tehdyt levyt, myös Judgement on venytetty liian pitkäksi. CD-formaatin mahdollistettua pidemmät albumimitat lukuisat bändit ja artistit hullaantuivat helpoista lisäminuuteista ja ikävä kyllä myös Judgement menettää voimaansa jonkin verran loppumetreillä. Seesteinen Anyone, Anywhere toimii ansiokkaasti viimeisenä vedenjakajana, mutta kappalemateriaalin lievää notkahdusta sekään ei pysty peittämään.
Paljon muuta huomautettavaa levystä ei sitten löydäkään ja jos totta puhutaan, niin kiekolle ei ole siunaantunut ainuttakaan totaalisen turhaa raitaa. Etenkin ensimmäiset kaksi kolmannesta toimivat yhä timanttisesti ja siinä missä Alternative 4 avasi bändille tukun uusia mahdollisuuksia, ottaa Judgement noista tuoreista suunnista lähes kaiken mahdollisen irti. Tämä oli ehkä hyppy kohti suurta tuntematonta, mutta ehdottoman kannattava sellainen.
Mika Roth
