Kauko Röyhkä & Narttu: Steppaillen, 1980

Kauko Röyhkä osui Narttunsa kanssa ensimmäisellä yrityksellä suoraan kultasuoneen – ja kansakunnan hermopisteeseen.

EMI

Kauko Röyhkä oli jo Oulussa kasannut ensimmäisen Narttunsa 70-luvun viime metreillä, mutta asiat saivat uutta puhtia siinä vaiheessa kun räyhähenki siirtyi Etelä-Suomeen ja yhteistyö Riku Mattilan kanssa käynnistyi. Mattila soittaakin tällä debyytillä kitarat ja osan bassoista ja vastaa vielä tuotannosta, joka oli vuonna 1980 aikansa hermolla. Levyn kannessa saattaa olla pelkästään Röyhkän nimi, mutta todellisuudessa Steppaillen on myös ensimmäinen Nartun levy. Herrojen yhteistyö on jatkunut myös uudella vuosituhannella, mutta se on sitten aivan toinen juttu.

Näin jälkikäteen katsottuna Röyhkä ei tehnyt esikoisellaan mitään mahdottoman kumouksellista, mutta kekkoslovakian aikaisessa Suomessa pienikin pyristely ja vastavirtaan uiminen nähtiin tuomittavana, ja tuomiota Röyhkä sitten saikin niin vasemmalta kuin oikealta. Valkeakosken lahja suomalaiselle rockille käytti biiseissään (ajankohtaan nähden) rohkeita lyriikoita, mutta puvussa ja kravatissa hän ei sopinut oikein punkinkaan kaavoihin, joten tukea ei tullut edes värikkäiden kampausten suunnalta. Röyhkä ei myöskään suostunut valitsemaan puoltaan poliittisen vastakkainasettelun aikana, joten mies putosi yhtyeineen jokaiseen mahdolliseen väliin.

Allekirjoittaneen maailmaan Röyhkä saapui TV:n kautta, kun tuo hassulta mutta samalla erittäin mielenkiintoiselta näyttävä nuori mies esiintyi jossain ohjelmassa, mahdollisesti Levyraadissa, Steppaillen-kappaleellaan, kuten olen jo toisaalla todennut. Aikaa on vierinyt noista päivistä jo yli kolme vuosikymmentä, mutta esikoinen jaksaa edelleen steppailla ja tanssia sillä samalla ehtymättömällä energialla.

Ärsyttäminen alkaa tietysti heti ja levy käynnistyy raflaavasti rivillä: ”minä tahdon olla koira ja nuuskia pyllyäsi” -ilmoituksella, eikä aikaakaan kun kulttuuriperseet nuollaan jo runoilijan kielellä. Tuntuukin siltä että yhtye oli alkujaan jonkinlainen Röyhkän ärsytysprojekti, jolla hän pyrki saamaan aikaiseksi maksimaalisen määrän hämminkiä. Mikä usein jää huomaamatta on se tosiasia, että esimerkiksi juuri siteerattu Ihmisen paras ystävä on itsessään mainio biisi, joka ei ole vieläkään menettänyt imuaan.

Röyhkä ja Mattila ottivat tuolloin uutena aaltona tunnetun soundin ja käänsivät sekä väänsivät sitä omiin tarpeisiinsa sopivaksi. Näin syntyi ainutlaatuinen soundi, jossa johtavaksi elementiksi noussut brittiläinen kitararock ja vähemmissä määrin kotoinen iskelmä sekä amerikkalainen poprock, saatiin taottua uuteen muotoon. Röyhkä julkaisi samana vuonna ensimmäisen kirjansa, joten herran kynäkin oli jo terässä ja kappaleiden teksteissä riittää ihmeteltävää huomattavasti enemmän kuin debyyteillä yleensä.

Röyhkän oppinut, boheemi ja vulgaari keikari voi yhtenä hetkenä flirttailla ja toisena viskoa piikkejä rakkaidensa suuntaan. Rakkaus on loppusuoralla, kun ”vielä voisin juosta jälkeesi / voisin suudelmin sovittaa tunteesi / ja koiranpaskan päälle sillaksi heittäytyä makaamaan”, mutta tietenkään näin ei tehdä – eihän se olisi edes tyylikästä. Joskus riittää pelkkä ihastus joka on tuomittu jo syntymässään, koska liiallinen kauneus saa aggressiot kiehumaan, mistä alle kaksiminuuttinen rockangstipaketti Sinä inhotat minua, rakkaani on hyytävän upea esimerkki. Rakkauden intiimimpää ja hellempää puolta edustaa puolestaan Kauas pois, jonka hellässä soljunnassa ja hiukan kulmikkaissa lyriikoissa voi kuulla suuren Juicen vaikutuksen. Lempi saattaa olla kaunista, jopa silloin kun sitä ei oikeastaan ole, eivätkä siitä kertovat sanat istu ihan ongelmitta Romeon & Julian maailmaan.

Levyllä on myös kantaaottava puolensa, kuten ajan henkeen sopi. Oulusta kertova Kotikaupunkini piirtää kuulijan eteen kaikki modernin betonikeskittymän edut, kun Röyhkä ylistää kotikaupunkinsa betonisiltoja, parkkipaikkoja, ratapihoja ja kaiken kukkuraksi suihkulähteessä kiiltelevää kaljatölkkiä. Eräs sukupolvi yrittääkin löytää paikkansa tässä urbaanissa ahdistuksessa, jossa ei jaksa oikein välittää mistään – pääasia on vain antaa mennä, ja voisihan sitä vaikka rakastua. Samantekevää kiteyttää tätä umpikujaa myös tavalla, josta nousee mieleen brittiläinen uusi elokuva 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa: voit toki potkia tutkainta vastaan, mutta miksi?

Kun Röyhkän toinen albumi, niin ikään raskaasti aliarvostettu Uusia tansseja, ilmestyi, oli se pohja jolle musiikki rakentui muuttunut jo peruuttamattomasti. Entistä rikkaampi tyylikirjo ja puhtaan popin puoleen kääntyminen tulivatkin johtamaan Röyhkän ja Nartun lopulta koko kansan sydämeen, mutta alkuaikojen rääväsuussa oli jotain sellaista jota yhä kaipaan. Steppaillen onkin ainutlaatuinen albumi niin Nartun kuin Röyhkän historiassa ja on suuri harmi, että yhtyeen paluukiertueelta kasatulla livelevyllä tulla kuulemaan tältä varhaiselta helmeltä kuin yksi ainoa biisi, tuo pistävä ja tähänkin aikaan istuva Kotikaupunkini.

Mika Roth