Jalometalli 2013, perjantai
09.08.2013
Club Teatria / Oulu
Teatrian perjantai-illassa letti heilui ja otelaudat sauhusivat.
Parin vuoden tauon jälkeen suunta näytti jälleen Ouluun päin. 11. kerran järjestetty Jalometalli nähtiin tällä erää viimeistä kertää Teatrialla, joten tulevaisuuden epävarmuuksien alla oli jätettävä jäähyväiset asianmukaisesti. Lisäksi häppeninki sai vihdoin erään keskeisen tavoitteensa toteutettua, joten ilmassa oli useammassa suhteessa juhlan tuntua.
Saavuimme akkre-jonoon juuri parahiksi Impaled Nazarenen pistäessä poransa täräjämään. Paljon on orkesterin paheellisesta, MOLin toimittajankin taannoin pahanpäiväisesti närkästyttämästä black metalista karsiutunut särmää pois. Osin tunnelman tietynlaiseen leppoisuuteen saattoi vaikuttaa myös melko varhaisen iltapäivän ajankohta. Sade ripotteli laiskasti ja aivot vasta asettuivat vallitsevaan tilaan.
Mika Luttisen orkesteri on kyllä aina ollut omaan makuun enemmän kuriositeetti kuin aidosti kiinnostava tapaus, millä lienee vaikutusta katsantokantaan, mutta se tietty ärsyttävyys ja nenäkäs välinpitämättömyys ovat tallella, jossain määrin. Kyllähän ne Vitutuksen multihuipennus, Penis Et Circes ja Total War, Winter War lykkivät railakkaasti edelleen, mutta sen ihmeempiä tunne-elämyksiä ei tästä jäänyt kätöseen.
Käytiinpä sitten tutkailemassa tuoreempaa rovaniemeläistä touhuilua Ravage Machineryn nimissä. Teknisesti soittivat deathmetallinsa, ja varsin modernistikin. Soundien selkeentymisen myötä se alkoi jo ihan mukavasti potkimaankin, mutta hiukan jäi sellainen vahvempi tuntuma uupumaan. Hyvää peruspaalutusta, mikä on ehkä ongelmallisin aspekti kotimaisen metallin saralla. Perushommat on niin monella hallussa, että todella vahvoja kirveenheiluttajia saa etsiskellä – joskus pelottaa, että erottaako sitä sittenkään, jos kuulo on jo valmiiksi ihan sokeentunut. Onko sellainen edes mahdollista?
Samaan aikaan kolmoslavaa höykyttäneen Ravage Machineryn kanssa sisällä meuhkasi Altair. Ruotsalaisaktin death/thrashissa oli kyllä ihan itusia, varsinkin setissä soinut instrumentaalibiisi kenkäisi yllättävänkin terhakasti. Pidemmän päälle orkesterilla tahi varsinkaan sen vokalistilla ei kuitenkaan tuntunut olevan kuin yksi vaihde, ja sitä myötä fiilispuoli jätti aika viileäksi.
Siinä sitten töhöiltiin tovi ja otettiin tuntumaa oululaiseen viikonloppuun, kunnes tie johti sisälavalle Lost Societyn merkeissä. Jyväskyläläiset pojat ovat niukin naukin täysikäisiä, joten ennakolta laskien varmaan aika moni mörisi partaansa, että kaipa siinä ihan kehityskelpoinen nuorisoakti on. Kuinkas ollakaan lanasi nuorisoenergia kerrankin monet naava- ja sammalkaiset tekijät hus ja pois – aivan törkeällä latauksella lykkii tämä orkesteri thrashinsa ilmoille. Eihän siinä sinänsä mitään erityisen uutta ole. Tosi perinteistä speed/thrash-jyräämistä, paljon sooloja ja virtuoosimeinininkiä, yksinkertaisia koukkuja. Jekku on siinä, että Lost Societyn touhussa on sitä kuuluisaa tunteenpaloa, ja se välittyy erinomaisesti. Olosuhteiden ollessa erinomaiset bändi ruokkii yleisöä ja toisinpäin, jolloin lataus myös säilyy koko keikan. Hieno kokemus.
Siinä tuli käytyä vähän pitissäkin, mutta selittäisikö joku mikä tämä innostus nyt on tällaiseen ihmeelliseen urheilutoimintaan, ja minne on kaikonnut vanha häröpallo? Jos siellä on joku parinkymmenen hengen pittitoiminnasta kiinnostunut sakki niin minkä ihmeen takia lähdetään juoksemaan kuin jollekin urheiluradalle? Huvittavan näköistä kun jampat juoksee tarpeettoman laajaa kaarta 15 sekuntia ja välillä vähän kolahtelee toisiinsa, ja sitten koko homma onkin jo ohi kun ei kukaan jaksa juosta kauemmin. Wall of deathkin siinä pääsi syntymään, mutta senkin jälkeen taas lähdettiin vaan hetkeksi hölkälle. Tuntui varsin kummalliselta. Jos haluan urheilla juosten niin ei kyllä ensimmäisenä ratkaisuna tule mieleen lähteä hevikeikalle!
Kanadalainen 3 Inches of Blood lienee tunnetuin lukuisista miehistönvaihdoksistaan, mutta ihan mukiinmeneväksi heavy metal-bändiksikin se osoittautui. Tälläkin erää kokoonpanosta pitäisi löytyä Byron Stroud (Strapping Young Lad, Fear Factory), vaan eipä karvanaamaa lavalla näkynyt, ja hiukan ohkaiselta orkesteri nelikkona kuulostikin. Kiekuna-osaston hevimetallia on tullut karsastettua vuosikaupalla, tietyin valikoiduin poikkeuksin, mutta 3 Inches of Bloodista ehti jo hiukan innostuakin.
Cam Pipes kiekuu aikamoisella antaumuksella, ja biiseissä on ihan riittävästi ja monipuolisesti ideaa. Ihan silkkaan sukkahousukomppailuun ei sorruta, vaan rahtusen modernimmat virtaukset tuntuivat tohinassa, ja bändillä oli varsin kohtuullinen lavameno. Deadly Sinners oli jo varsin koukuttavaa jytää, piti ihan puida nyrkkiä ja kiekua mukana. Pidemmän päälle lanka ei kuitenkaan kestänyt katkeamatta, joten parempi ottaa sivuaskel maun ollessa vielä kelvollinen.
Hobbs Angel of Death olikin varmasti päivän omalaatuisin osuus. Australiasta peräisin oleva kulttibändi on toiminut varsin vaihtelevalla tahdilla, mutta on jättänyt oleellisimman jälkensä metallin historiaan 80-luvun loppupuolella. Siltä Peter Hobbsin orkesteri kyllä vahvasti kuulostaakin. Kovin Slayer-katkuisia sirkkeliriffejä, ajoittain varsin päättömällä tahdilla rääyttyjä sanoituksia ja lukuisia piupau-sooloja hämmästellessä orkesteri tuntuu silti yllättävän persoonalliselta. Tämä perustunee paljolti herra Hobbsin olemukseen, jossa on sekä vanhan koulukunnan hevikörmyn että myös jotenkin vähän väärään pakkaan päätyneen voittajakortin piirteitä. Niin, ja onhan ne rallit pääosin perinteisintä kaavaa kaihtaen sovitettuja.
Tätä myötä alkoikin ulkolavan edusta keräämään jo tuhdisti väkeä ympärilleen, kun Jalometallin tähänastisen olemassaolon keskeinen tavoite, eli Slayerin esiintyminen oli käynnistymässä. Myönnettäköön, että tässä oli oleellisin syy omallekin läsnäololleni. Tuntemukset olivat kylläkin melko ristiriitaiset. Edelliset pari nähtyä keikkaa olivat jossain väsyneen ja ihan hyvän välimailla, Dave Lombardo oli jälleen lähtenyt lätkimään, ja mennessään herätteli taas pohtimaan onko kyseessä enemmän silkka liiketoimi kuin bändi. Näitä tummia ajatuksia vasten ei Kerry Kingin ja Tom Arayan tunnelmista osannut Jeff Hannemanin kuoleman jälkeen muutenkaan olla kovin varma. Vastoinkäymiset näkyisivät joko entistä rutinoituneempana veivaamisena tai paremmassa tapauksessa häijynä energiaryöppynä. Sattuipa niin, että hämärtyvässä pohjolan yössä toteutui jälkimmäinen.
Settilistassa ei ollut liiemmin yllätyksiä, mutta puoleentoista tuntiin mahtui vähän enemmänkin kuin vain pakollisimmat numerot. Arayan äänen kunto on lähempänä kelvollista kuin hyvää, Paul Bostaph onnistui ihan hyvin kohtalaisen mahdottomassa tehtävässä. Jalometallin omaleimaiset olosuhteet toivat tunnelmaan eräänlaista intiimiyttä, joka saa etäisen jynssäysmasiinan jollain lailla lähemmäs, inhimillisemmäksi. Juu, ja pitihän ne tulpat ottaa pois, kun soundit tuntuivat olevan niin kohdillaan. Vähän tunnelmaa kohentavalta tuntuu myös massiivisten Marshall-vallien vaihtuminen matalaan kaappirivistöön – näin ainakin muovisten yksilöiden arvailuun tuli uusi kierre.
Sinänsä on vaikea erotella mikä keikasta teki niin erityisen hyvän. Ehkäpä syynä oli leutojen odotusten odottamaton palkitseminen – tällaisen, elinvoimaisen ja niskat rikkovan keikan olin Slayerilta aina halunnut nähdä, mutta enpä olisi uskonut sen sattuvan kohdalle bändin itsensä kannalta epävarmoissa olosuhteissa. Niin, ja ovathan nämä sydämen asioita. Vanhan suosikin näkeminen pohjautuu siihen tunteeseen, minkä muistaa kokeneensa kun on ensimmäistä kertaa tutustunut johonkin, mistä tulikin pitkäksi aikaa - jollei ainiaaksi – jotain hyvin tärkeää. Sitä tunnetta jää metsästämään, ja kun siihen törmää yllättäen, on parempi antaa hetken viedä ja analyysien jäädä. Mainittakoon vielä, että yhtyeen tapa muistaa sahaamisen tuoksinassa menehtynyttä perustajajäsentään oli sopivan vähäeleinen ja sydämellinen. Oli keikka miten käsikirjoitettu esitys hyvänsä, tällä kertaa se toimi erinomaisesti.
Puolitoista tuntia karvat sojossa, nyrkit pystyssä ja tukka miten sattuu, ja harmillisesti alkoi Orange Goblinin missaaminen tuntumaan todennäköiseltä. Aistit olivat tukossa, ympäristö velloi, mieli kehräsi kuin tyytyväinen kissa.
Palataanpa hevimetallin pariin lauantaina.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund
