Joel McIver: 100 kovinta metallikitaristia
01.08.2013
Kokenut metallikirjailija Joel McIver on päättänyt pistää kaikkien aikojen metallikitaristit järjestykseen. Eikä suinkaan paremmuusjärjestykseen vaan kovuusjärjestykseen. Kovuus löytyy tietysti äärimmäisestä metallista ja pitkälti Amerikasta, ainakin kirjailijan omassa korvissa.
Suom. Anna-Maija Luomi
Minerva
Jo pelkkä kirjan otsake julistaa oman mahdottomuutensa, sillä kuinka ihmeessä artisteja voi lähteä pistämään noin vain ’kovuusjärjestykseen’? Heti saatesanoissa McIver pyytääkin lukijoiltaan avarakatseisuutta ja sitä myös tarvitaan, sillä kirjoittaja on jälleen antanut omien henkilökohtaisten mieltymystensä vaikuttaa ratkaisevalla tavalla lopputulokseen. Kannattaa siis nojata reilusti taaksepäin, löyhentää nahkakravattia ja lähteä vain purkamaan opuksen antia.
Kitaristit käydään läpi käänteisessä järjestyksessä, eli matka alkaa sijalta sata ja lopussa selviää kuka löytyykään metallimaailman kovimman kitaristin valtaistuimelta. Vaikka kiusaus on taatusti kova, kannattaa opus lukea ensin juuri tuossa järjestyksessä ja saatesanatkin on hyvä jättää väliin, sillä sieltä tihkuu vain liikaa tietoa lopusta. Aihettaan McIver on rajannut siten, että monet äärettömän merkittävät hardrock kitaristit on tipautettu pois, koska he eivät ole herran mielestä riittävän metallisia. Näin sivuilta puuttuukin melkoinen joukko etenkin eurooppalaisia vanhemman polven kepittäjiä, sekä joitain pohjoisamerikkalaisia eläviä legendoja jotka moni muu olisi kelpuuttanut mukaan. Ratkaisu on kieltämättä rankka ja puhaltelua aiheuttava, mutta toisaalta näin McIver on saanut raivattua mukavasti tilaa niille tuntemattomammillekin nimille.
Alueellisista genreistä ja ilmiöistä erityisen merkittäviksi nostetaan San Franciscon Bay Arean thrash, sekä Floridan death metal ympyrät. Näin sivuilla riittää juttua mm ”maailman merkittävimmän metallibändin” Metallican, sekä samasta Kalifornian vapaamielisestä kaupungista ponnistaneiden Testamentin ja Exoduksen historioista. Näissä yhteyksissä myös sivutaan monia muita yhtyeitä ja McIver intoutuu tyylilleen ominaisesti välillä melkoiseen hehkutukseen kertoessaan aikakaudesta ja sen vaikutuksesta.
Jos mahdollista floridan dööttisympyrät nostetaan vielä korkeammalle jalustalle, sillä tämä jos mikä on kovaa metallointia. Deathin, Cannibal Corpsen, Obituaryn ja kumppaneiden historiat läpivalaistaankin tarkasti, kun eri soittajien yhteydessä keskitytään aina hiukan eri tarinoihin. Alan harrastajille luvassa on myös hauskaa nippelitietoa ja soittajien välineet ja niiden käyttöhistoria käydään myös tunnollisesti läpi aina kun se nähdään tarpeelliseksi.
Opus lunastaakin oikeuden olemassaoloonsa juuri tuolla pienellä tiedolla ja tarkoilla analyyseillä eri soittotekniikoista ja eri kitaristien teknisestä historiasta. Näin jos haluat tietää mitä keppiä, styrkkaria ja kieliä idolisi sattui käyttämään jonain tiettynä aikana, kannattaa asia tarkistaa tästä kirjaimellisestikin mittavasta teoksesta.
Mika Roth
