Lizzard (FR), Jumping Jack (FR), High On Fire (USA)
26.02.2013
Tavastia / Helsinki
Riffien rajamailta pitää välillä matkustaa riffien sydänmaille. Paljoa High On Firea lähemmäksi asian ydintä ei voi päästä ainakaan keskellä arkiviikkoa. Mukana myös ranskalaisia!
Tarkkanäköistä, täsmällistä, ammattimaista. Näillä sanoin sitä voisi äkkiseltään luonnehtia illan kutakuinkin sekunnilleen ilmoitettuna aikana avannutta Lizzardia. Yhden täyspitkän julkaisseen ranskalaistrion toiminnassa näkyivät vuosien mittaan soitetut keikat ja hiottu ilmaisu. Bändi ei haparoinut, tyyli ei sojottanut odottamattomiin tai sen enempää epäsopivampiinkaan suuntiin, soundit olivat kohdallaan ja kaikki toimi. Ammattimaisuus ilmeni varsinkin siinä, että nuivasti reagoinut vähäpäinen alkuillan yleisö ei horjuttanut orkesterin henkeä. Taidokkaat ranskalaiset tiesivät miten toimia ja hoitivat oman tonttinsa.
Lizzardissa ei toisin sanoen ollut mitään vikaa, mutta samalla siinä ei myöskään ollut mitään erityisen kiehtovaa tai mukanaan vievää. Vahvasti Porcupine Treen ja Toolin suuntaan progeileva moderni rock luottaa kovasti tuttuihin paisuttelukaavoihin ja ilmaviin melodioihin. Paljon hyviä ajatuksia ja kuljetuksia, muttei kuitenkaan niin hyviä, että olisi tehnyt mieli rynnätä heti rompetiskille. Kolmikon ilmiasu oli sopivan vähäeleinen, ja lujaa paiskova naisrumpali toki aina vaikuttava näky. Paikalle saapuneilla saattoi olla kuitenkin toiveena saada Les Paulin suunnalta äänenpainehalkoja julmetulla raivolla niskaansa, joten Lizzardin kannalta tilanne oli epäsuotuisa. Silti, ihan mielenkiintoinen tuttavuus.
”Toisaalta, ei kai kovin moni haluakaan mehevän pihvin alkupalaksi syödä kokonaista joulukinkkua”, kuului kofeiinihoureinen ajatus allekirjoittaneen päässä, kun ranskalaisorkestereiden roudaustauko kävi toteen. Jokseenkin tällainen silti oli tilanne toisena esiintyneen Jumping Jackin kohdalla. Sitä odottaa ylimielisen sivistynyttä ja pömpöösin huomionhakuista keski-eurooppalaista luomusta, ja lavalle kipuaakin kolme karvaista jässikkää, joiden jytäämisessä haiskahtaa moottoriöljy, olutröyhtäykset ja hiki ynnä muut ruumiilliset eritteet.
Jumping Jackissa ei siis ole mitään ranskalaista – jos olisi pitänyt arvata habituksen ja riffien pohjilta, olisi varmaan ensimmäisenä suusta pöllähtänyt termi ”Texas”. Boogie oli muhkea, riffeissä potkua ja soitossa sellaista poikamaista veikeyttä, mikä sopiikin perinteikkään hard rockin ja stonerimman murinan suunnilta vaikutteensa poimineelle orkesterille. Jumping Jack ei ainakaan ollut liian vakava tai väkinäisen pönöttävä yksikkö, mutta eipä siitä persoonallisuuttakaan liiemmin löytynyt. Hyvin virkistävää joka tapauksessa, että aina välillä vastaan tupsahtaa bändi, joka tiedostaa oman kliseisyytensä, ja osaa käyttää sitä edukseen olematta silti mikään komedia.
Sitten on ne muusikot, jotka luovat raamit asioille, mistä kliseitä voivat perässähiihtäjät ammentaa. Stoner- ja doom-käsitteiden kehitykseen valtavasti vaikuttaneen Sleepin kitaristi Matt Pike on maineikas monista asioista. Lähes aina ylävartalo paljaana esiintyvä, päihteiden käyttöön jokseenkin vapaamielisesti suhtautunut herra on muusikkona kuitenkin moniuloitteisemmasta päästä. Vuodesta 1998 toiminut High On Fire on ehtinyt vuosiensa aikana luomaan kuusi pitkäsoittoa, joista viimeisin, viime keväänä ilmestynyt De Vermis Mysteriis oli yksi vuoden 2012 kovimpia levyjä.
Karu fakta kuuluu kuitenkin niin, että elämä kuluttaa. Viime toukokuussa samaisella lavallakin jyräyttäneen Sleepin kiertueen myötä Pike kirjautui katkaisuhoitoon juuri nelikymppistensä tullen. Nyt tuo samainen miekkonen nousi jälleen Tavastian lavalle kera Des Kenselin (rummut) ja Jeff Matzin (basso). Turpea näky tai ei, kiilusilmäisten riffien voimaa ei elämänmuutos ollut vienyt mennessään. Pikemminkin (!) päinvastoin.
Serums of Liaolla täyttä häkää käynnistynyt setti piteli tiukasti otteessaan koko kestonsa ja bändi ryki hivenen rutiininomaisesti, mutta täydellä sydämellä alusta loppuun. High On Firen kohdalla yksinkertaisuus ei todellakaan ole kaunista, mutta se herättää ihailua ja saa olon vereväksi. Lavalla ei nähty mitään ylimääräistä, vain kolme soittimiaan lujaa kurittavaa miestä, joita Pike johdatti karismaattisen rujolla äänellään tylytyksestä toiseen. Kovimmat adrenaliinilukemat kellottivat vanhemmat vauhtijyrät Devilution ja Speedwolf, mutta niiden rinnalla eritoten tuorein luomus erottui vahvasti edukseen.
High On Firessa onkin erityisen hienoa juuri se, että näennäisesti yksinkertaisuudesta huolimatta bändi on liikkunut albumista toiseen sulavasti ja kurssia sekä tuottajaa (muun muassa Billy Anderson, Steve Albini, Jack Endino ja Kurt Ballou) aktiivisesti vaihtaen. Bändisoundi on simppeliydessään iskevä, ja sen puitteissa tulisten riffien sopii räiskyä. Mutkittelevan reitin seuraamuksena orkesterilla on laaja repertuaari, jonka pohjilta on luotavissa monipuolinen ja lujatekoinen settilista. Tuntiin puristettu annos oli mitä sopivin, ja päätöslauselmana taottu Snakes for the Divine varsin tyydyttävä finaali.
Kokonaiselämyksen kannalta oli sinänsä sääli, että kyseessä oli arkipäivä. Jäyhyydestään kunnollisesti irtaantunut yleisö olisi pukenut iltaa hienosti, mutta kenties toisenlaisissa olosuhteissa koettavalle revanssille on vielä mahdollisuus. Samaten ranskalaistuttavuudet herättivät lopulta hieman hämmennystä, ja kaksi lämppäriä tuntui muutenkin liioittelulta arki-illalle – kotimaisesta tarjonnasta olisi helposti löytynyt useampikin napakasti toimiva ehdokas täyttämään High On Firen tasoisen bändin lämmittelypaikan vaatimukset loistavasti.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund
