11.01.2013
Brittiyhtyeen vähäeleinen keikkatallenne upeissa maisemissa.
Island
Brittiyhtye Mumford & Sonsin vuonna 2009 ilmestynyt debyytti Sigh No More erottui useista folkpop/rock-kilpailijoistaan vahvalla kappalemateriaalillaan ja vokalisti Marcus Mumfordin raspisella äänellä. Albumi osui melko sopivasti indien ja valtavirran väliin, mutta silti kahvit meinasivat mennä väärään kurkkuun, kun yli vuosi albumin julkaisun jälkeen huomasin levyn komeilevan jenkkilistan kärkisijoilla. Mumford & Sonsin suosio kotimaassaan ei olisi yllättänyt, mutta jättimäistä menestystä Yhdysvalloissa en olisi osannut millään ennustaa. Tähän päivään mennessä Sigh No More on myynyt Atlantin toisella puolen noin 2,5 miljoonaa albumia ja keikkakilometrejäkin on kertynyt kiitettävä määrä.
Aiemmin tänä vuonna Mumford & Sons julkaisi kakkoslevy Babelin, joka näyttää muodostuvan vähintään samanlaiseksi myyntimenestykseksi kuin edeltäjänsäkin. Ikävä kyllä yhtye tuntuu kadottaneen kaiken luomisvoimansa levyjen välillä, sillä Babelin kappaleet ovat kuin haaleita hiilipaperikopioita debyytin onnistumisista. On kuin yhtye olisi pelannut varman päälle pelätessään suosionsa katoavan - sen verran ennalta arvattavaa materiaalia Babel on täynnä. Myös albumin vanavedessä julkaistu livetaltiointi The Road to Red Rocks osoittaa kiusallisen selkeästi tasoeron uuden ja vanhan materiaalin välillä.
The Road to Red Rocks on hyvin perinteinen keikkataltiointi, jota on maustettu lyhyillä, parin kappaleen välein toistuvilla kiertuedokumentaarisilla pätkillä. Yhtye esitetään maanläheisenä perusjätkäporukkana, joka nauttii kiertämisestä, faneistaan sekä yhteistyöstä muiden yhtyeiden kanssa, eikä annettu kuva ole varmasti kaukana totuudesta. Erityisesti yhtyeen järjestämät stopover-keikat, joiden ajatuksena on tuoda konsertit vakiintuneiden keikkapaikkojen ulkopuolelle ihmisten keskelle, vaikuttavat kaikin puolin sympaattisilta tapahtumilta.
Itse konserttitaltioinnissa suurimman huomion varastaa aivan aluksi upea keikkapaikka. Coloradon osavaltiossa sijaitsevaan 430 asukkaan Morrisonin kaupunkiin osuvaa Red Rocks Amphitheatrea komeampaa ympäristöä on hankala keksiä. Noin 10000 henkeä vetävä luonnollinen kivimuodostelma on aiemmin kelvannut taltiointipaikaksi U2:lle, Neil Youngille ja lukuisille muille, ja se sopii erinomaisesti myös Mumford & Sonsin luonnonläheiseen imagoon.
Mumford & Sons on taltioinnin perusteella perusvarma, mutta lopulta yllättävän karismaton livebändi. Vuoroin kitaran ja rumpujen takana viihtyvä solisti Marcus Mumford laulaa kyllä komeasti, mutta muutoin yhtyeen katseleminen ei tempaa mukaansa ainakaan television välityksellä. Välispiikit ovat vähissä ja ne muutamatkin toistelevat tuttuja latteita kohteliaisuuksia. Odotuksista poiketen edes yhteislaulua ei yritetä viritellä missään vaiheessa, vaikka siihen varmasti potentiaalia olisi.
Puoliksi uuden ja puoliksi vanhan levyn materiaalista koostuva yllättävän rauhallinen settilista ei tunnu saavan yleisöäkään kovin riehakkaaksi. Yhtyeen ärsyttäväksi tavaramerkiksi hiljalleen muodostuva pakollinen banjolla näppäilty jalanpolkemiskohta saa yleisön aina hetkeksi innostumaan, mutta muuten tunnelma näyttää olevan melko rauhaisa. Vasta encoren I Will Wait ja yhtyeen parhaimmistoon kuuluva The Cave saavat aikaan sellaista hurmosta, jota olisi odottanut koko keikan olevan näin suositulla yhtyeellä. Päätöskappaleen perusteella yhtyeelle soisi kaiken sen saaman suosion, mutta muualla Mumford & Sonsin laiska livekunto yllättää.
Teksti: Tommi Saarikoski
Kuva: Glassnote Records
