Betrayal at Bespin - Uusi tarina ja uudet sävyt

Post-rockin lavean sateenvarjon alla riittää tilaa myös satakuntalaiselle Betrayal At Bespinille, jonka musiikissa rajat on työnnetty entistä kauemmas alkupisteestä. Tätä nykyä seitsenhenkiseksi kasvanut bändi julkaisi taannoin toisen pitkäsoittonsa, joka pisti mm allekirjoittaneen polvet tutisemaan. Yhtyeen puolesta Desibelin kysymyksiin vastaili Heikki Hyvänen.

Onnittelut näin kärkeen hienosta albumista. Rains avaa bändillenne varmasti monia uusia ovia, vai mitkä ovat fiilikset uutukaisen tiimoilta tällä hetkellä?

- Kiitoksia! Fiilikset ovat hyvät, joskin julkaisusta on kulunut vasta niin vähän aikaa, ettei siitä pysty oikein vielä mitään itse sanomaan. Toivottavasti ovia aukeaa, kuulijakuntammekin on kasvanut Rainsin myötä hyvää vauhtia ja se on hieno juttu.

Albumi käynnistyy verkkaisesti Strange Days kappaleen voimin, jossa saksofoni soi ja tunnelma on kuin aurinkoisen kesäpäivän iltana. Moni ei varmaan odottanut aivan tällaista avausta. Voitteko kertoa mitä nämä oudot päivät ovat ja keistä ne oikein kertovat?

- Joskus kolmisen vuotta sitten kun lähdimme työstämään kakkosalbumia, halusimme tarkoituksella avata sen päinvastaisella tavalla kuin debyytin. Matkan varrella suunnitelmat kuitenkin muuttuivat monta kertaa, eikä se ollut enää mikään itseisarvo. Olimme pitkän aikaa jumissa tarinan alun säveltämisen kanssa, mutta lopulta palaset loksahtelivat paikoilleen kun yhdistimme jotain uutta ja jotain vanhaa. Strange Days olikin kappale, joka löysi lopullisen muotonsa vasta melko lähellä levyn valmistumista ja vasta kun olimme kokeilleet tuhottoman määrän vääränlaisia lähestymistapoja ja sovitusratkaisuja. Rains on edeltäjänsä tapaan konseptialbumi, ja Strange Days on se ensimmäinen sivu siitä kirjasta ja tarinasta.

Levyn kappaleista puolet on instrumentaaleja ja toisellakaan puolella ei ole kovin pitkiä sanallisia tarinoita. Tätä voi pitää melkoisena käänteenä aiempaan...

- Aika monella on tällainen käsitys, vaikka ainakin itsestämme tuntuu, että vokaaleita ja lyriikkaa on paljon enemmän kuin aikaisemmin. Diaryllä (Diary Of A Dead Man Walking) oli kahdeksan raitaa, joista neljä oli instrumentaaleja ja neljässä oli vokaalit, joten aika samoissa mennään edelleen. Jokainen kappale ja teksti, ovat osa sitä isompaa kokonaisuutta, jotka yhdessä muodostavat sen tarinan.

Tehdessään Low ja Heroes albumeitaan David Bowie jätti lyriikoiden tekemisen viimeiseksi. Jos lyriikat eivät olleet oikein syntyäkseen jätettiin ne pois tai biisi lopetettiin parin lyhyen säkeistön jälkeen. Itse olen kuulevinani levyllänne samanlaisia kaikuja. Joissain kohdin vaikuttaa siltä, että lyriikoille on "jätetty tila", jota ei ole sitten koskaan täytetty. Esimerkiksi mainio Cherbourg vaikuttaa mielestäni tällaiselta raidalta.

- Molemmilla levyillämme kuljetamme tarinaa välillä pelkän musiikin voimin ja välillä mukana on myös teksti. Tämä jako oli meille jotenkin alitajuisesti selvää alusta asti, mutta se, mitkä kappaleet saivat vokaalit ja missä niitä ei ole ratkeaa pelkästään sen mukaan tarvitseeko kappale niitä vai ei. Nämä ovat tietenkin subjektiivisia näkemyksiä, mutta on pakko sanoa, että mainitsemaasi Cherbourgia olemme aina kohdelleet instrumentaalina, eikä siihen koskaan edes harkittu vokaaleita, kun taas esimerkiksi This Place Is Deathissa vokaalit olivat alusta alkaen mukana. Jos kappale ei mielestämme tarvitse lyriisiä vokaaleita, eli se sanoo sanottavansa musiikin voimin, emme niitä siihen väkisin laita.

Sanoilla tai sanoitta niin vedellä on joka tapauksessa suuri merkitys levyllä. Aihetta viistetään sanoissa, kappaleiden nimissä ja tyrskyjä kuullaan siellä täällä. Tämä teema oli ensimmäisiä asioita, jotka olivat kuuleman mukaan läsnä kun albumia ryhdyttiin luonnostelemaan. Toinen voimakas teema tuntuu olevan kuolema ja näillä kahdella pääteemalla on myös paljon yhteistä. Kappaleiden meret ovat voimakkaita ja sadekaan ei varsinaisesti ole sieltä lempeämmästä päästä. Miten tarinasta muotoutui tällainen ja onko bändin taivaalla aina myrskypilviä?

- Sitä tässä itsekin tuli vähän naureskeltua, että tulipa taas aika traagista settiä ja yhtymäkohtia Diaryyn löytyi useammalla tasolla kuin aluksi uskoikaan. Mutta kai ylipäätään se draaman kaari ja se toisinaan melko vahva melodramaattisuus ovat perua siitä elokuvamaisuudesta, jota haluamme vaalia musiikissamme. En tiedä osaisiko sitä tehdä sellaista albumia missä kaikki on koko ajan hyvin, aika tylsä elokuva siitä ainakin tulisi.

Edellinen pitkäsoittonne Diary Of A Dead Man Walking keräsi runsaasti kiitosta eri medioissa. Oliko noin kiitetylle albumille vaikea lähteä työstämään jatkoa?

- Ei oikeastaan. Betrayal at Bespin perustettiin aikoinaan vastalääkkeeksi genrerajoittuneisuudelle, jota tuli aika ajoin monessakin bändissä kohdattua. Emme halua profiloitua vain jonkin tietyn genren bändiksi, vaan haluamme ainoastaan pystyä luomaan ja soittamaan sellaista musiikkia, joka inspiroi meitä itseämme sillä hetkellä. Voimme siis tehdä aivan mitä lystää. Tämä pitää homman tuoreena, koska aina löytyy uusia juttuja joita lähtee työstämään innolla, etenkin kun sitä kehittyy tässä hommassa koko ajan. Ainoa kriteeri on, että laadusta ei tingitä ja rimaa on nostettava jatkuvasti.

Uudella albumilla kuullaan melko paljon puhaltimia. Noista syntyikin kuuntelussa mielleyhtymiä mm. 70-luvun Pink Floydiin. Soundinne on samalla mielestäni pehmentynyt ja monipuolistunut. Oliko tämä tietoista ja harkittua kehitystä, vai soljutteko vain ajopuuna soundien suuressa virrassa?

- Soundimaailman laajentaminen oli ihan tietoinen valinta, mutta ei tässä mitään tehty siksi että "olisipa siistiä saada tähän sitä ja tätä". Biisien ehdoilla mennään, eli ne instrumentit ja soundit, jotka herättävät sävellyksen eloon päätyvät levylle. Livenä tietenkin joudutaan vetämään mutkia suoriksi, mutta levy ja live ovat kaksi täysin eri asiaa. Livepuolellakin paletti on kuitenkin laajentunut paljon.

Kosketin ja synapuolella on tapahtunut mielestäni myös positiivista "retroontumista". Onko tämä tulevaisuudessa mahdollisesti johtamassa aiempien kappaleiden uusiin sovituksiin? Onko edes olemassa rajoja?

- Ei muita rajoja kuin käytännön rajat. Sovitamme jatkuvasti vanhempia kappaleitamme uusiksi ja kaikkiin biiseihin pitää toki katsoa sovitukset uusiksi kun niitä aletaan livenä soittamaan ja ne elävät muutenkin koko ajan. Mutta tämä ei mielestämme ole negatiivinen asia ollenkaan. Synapuoli meillä hakee koko ajan muotoaan, kun meillä ei varsinaisesti ole kuin yksi dedikoitu kosketinsoittaja, eikä hänen kätensä riitä joka paikkaan. Bändissämme on kyllä useampiakin multinstrumentalisteja, mutta aika harvoin pystymme sovituksellisista syistä vaihtamaan instrumenteista toiseen livenä. Kokeilemme kuitenkin ennakkoluulottomasti kaikkea, joten tulevaisuutta ei kukaan tiedä.

Betrayal at Bespin on albumeidensa välissä kasvanut seitsikoksi, jota ainakin levyllä täydentää vielä joukko vierailevia muusikoita. Liverintamalla tämä vaikuttaa kuuleman mukaan siihen, että aivan joka paikkaan isolla ryhmällä ei voi lähteä, jo yksistään taloudellisista syistä. Niinpä tilaisuuksista kannattaakin napata kiinni, mikä yhtye sattuu vierailemaan lähistöllä.

Vilkaistaan vielä lopuksi tulevaisuuteen, vaikka tunne parin kolmen vuoden päähän. Missä yhtye mahtaa silloin mennä ja mitä sille kuuluu?

- Toivottavasti olemme 2-3 vuoden päästä taas saaneet yhden uuden matkan taitetuksi ja käsissämme olisi näin ollen jälleen uusi levy johon olisimme tyytyväisiä. Kolmen vuoden kuluttua olemme toivon mukaan myös saaneet soittaa paljon hyviä keikkoja hyvien bändien kanssa ja musiikin soittaminen ja tekeminen on edelleen yhtä mukavaa kuin mitä se on nyt.

Teksti: Mika Roth
Kuvat: Aleks Talve