29.09.2012
Joel McIver käy läpi Motörheadin, eli pitkälti Lemmy Kilmisterin, tarinan vuoden 1945 joulusta aina näihin päiviin saakka.
Gummerus
Musiikkitoimittaja Joel McIver on kirjoittanut uudella vuosituhannelle tuhdin pinon kiiteltyjä musiikkikirjoja, joista yksi sattuu olemaan Ian ”Lemmy” Kilmisterin elämäkerta. Tällä kertaa McIver on päättänyt ottaa työn alle koko Motörheadin ja vuodesta 1975 lähtien maailmaa järisyttäneen rock’n’roll koneen historia käydään läpi kronologisesti.
McIver on ottanut härkää kirjaimellisesti sarvista ja puristanut kaiken 267 sivun mittaan, joten etenkin uudelle vuosituhannelle tullessa vuodet vierivät vikkelästi. Ytimekkäästi nimetty Motörhead (suom. Juha Ahokas) ei kuitenkaan suoranaisesti ylenkatso ainuttakaan vaihetta bändin historiassa ja tarina käynnistyy Lemmyn syntymästä vuoden 1945 jouluna. Tämä nokkamieheen keskittyminen on tavallaan huvittavaa, sillä McIver pyrkii opuksen alussa tuomaan moneen otteeseen esiin sen, kuinka kirja on tarina yhtyeestä, eikä suinkaan yhdestä miehestä. Tämä jää kuitenkin kaukaiseksi tavoitteeksi, sillä äänessä on lähes poikkeuksetta vain yksi mies – Lemmy.
Toisaalta näinhän Motörheadin tarina on aina kulkenut: ei ole väliä keitä muita bändissä sattuu soittamaan, sillä kaikki henkilöityy lopulta aina herra Kilmisterin ei-niin-kauniiseen hahmoon. Tämä kiistaton totuus tuntuu myös ärsyttävän muita bändissä soittaneita ja soittavia jäseniä, mutta kukaan ei syytä tai moiti Lemmyä sillä asiat vain ovat näin.
Herra Kilmisterin toilailuista on kirjoitettu jo monta hauskaa kirjaa, joten McIver on tehnyt viisaan ratkaisun pyrkiessään pysymään mahdollisuuksien rajoissa asialinjalla. Toki mukana on jälleen nippu hauskoja tarinoita joista ainakin osaa on tainnut aika värittää, mutta samalla Lemmyn vakavampaa puolta pyritään tuomaan esiin. Samoin hänen suhdettaan mm. huumeisiin, rock’n’rollin historiaan, natseihin, Hawkwindiin sekä Girlschooliin valotetaan eri suunnista.
Lukijalle käy ilmi että Lemmy keräilee natsiesineistöä ja hänen muistonsa Suomesta ovat lämpimiä, vaikka suomalaisen keskikesän juhla saa jopa vanhan ketun hämmästymään. ”Heitimme siis keikan (alkuillasta Nummirockissa), ja lavan edusta oli täpötäynnä. Kun Scorpions soitti, puolet porukasta oli kadonnut. Kun Danzigin vuoro tuli, tyhjiä mukeja lensi vain tuulen mukana. Kaikki makasivat sammuneina. Näytti siltä kuin koko sakki olisi niitetty nurin konekiväärillä!”
Vaikka lopputulosta on pyritty silottelemaan, irtoaa Lemmyltä myös melkoinen määrä kauniisti sanottuna räväköitä mielipiteitä. Systeemi on mätä, kytät silkkoja natseja ja maailma täynnä mukavia heppuja ja kusipäitä – mitään välimuotoja ei tunneta. McIver on sokeasti ja nöyrästi samaa mieltä, vaikka Lemmyn suusta sattuisi lentämään mitä (heroiiini on laillistettava) ja tämä mielistely on ikävän harmillista. Toki McIverin kaltaisen kokeneen toimittajan jos kenen pitäisi ymmärtää, että hänen idolinsa on lyömätön provosoija, jonka jokainen lause ei todellakaan ole tarkoin punnittu tai täydellä painolla esitetty. Mr. Motörhead onkin monin tavoin kuin kotoinen Kauko Röyhkämme; räyhäsielu ja ärsyttäjä, joka kukoistaa konflikteista ja nauraa siinä samalla partaansa.
Motörhead on asiallisin kirja mitä olen Lemmyn poppoosta lukenut, mutta samalla osa ryhmän kapinahenkisyydestä tuntuu kadonneen konservatiivisen lähestymistavan mukana. Tiedonjanoiset voivat haalia sivuilta pieniä yksityiskohtia, mutta taannoisen Lemmy-elokuvan tasoista syväluotausta on turha odottaa.
Mika Roth
