04.11.2011
Savoy-teatteri / Helsinki
Sinä iltana Savoyssa paukkui basso.
Larry Graham ja bändinsä Graham Central Station kuuluvat 70-luvun muistettavampiin funk-akteihin monestakin syystä. Yhtyeen jäsenillä oli kokemusta muistakin aikakauden huippukokoonpanoista, nokkamiehellä peräti legendaarisesta Sly & the Family Stonesta. Pikkuhittejäkin bändiltä tippui tasaiseen tahtiin. Mutta tämänkö johdosta mustan musiikin ystävät suuntaavat kulkunsa Larry Grahamin keikalle vielä vuonna 2011? Ehei: liput tekevät kauppansa ensi sijassa sen vuoksi, että historiankirjoitus on suonut Mr. Grahamille kunnian slap-tekniikan, tuttavallisemmin peukkubassottelun keksimisestä. Kupletin juoni oli tynnyrissä kasvaneillekin selvä viimeistään silloin, kun soittajasankari oli nostanut valkean nelikielisen toteeminsa rinnalleen Savoyn lavalla. Tänä iltana basso paukkuu, kaikki muu on toissijaista!
Tai ei nyt sentään, sillä hyvä show ei tällä alalla koskaan tunnu olevan toissijaista. Kovin kauaa Graham bändeineen ei edes jaksanut veivata yksittäisiä kappaleita alusta loppuun, vaan konsertista muodostui nopeasti yhdet isot jamit. Ja niihin sisältyi lähes kaikki, mitä toivoa saattaa: yhteislaulua, mauttomia esiintymisasuja, Larryn ylipitkä bassosoolo ja laskeutuminen yleisön pariin sen aikana, suurimmat Sly & the Family Stone -hitit Family Affairista Everyday Peopleen suurena potpurina. Messissä pysyminen tämän kaiken keskellä ei tuottanut yleisölle kovinkaan suuria vaikeuksia.
Savoy kuulostikin etukäteen hiukan erikoiselta areenalta Larry Grahamin keikalle. Odotettavissa kun yleensä on, että kunnon funkki saa ihmiset ryntäämään tanssilattialle, ei istumaan hillitysti numeroiduilla paikoillaan. Ei mitenkään yllättävää siis, että näin myös kävi: lavan edusta täyttyi välittömästi keikan käynnistyttyä, eikä kovin moni enää malttanut vaihtaa pois näköyhteyttä lavalle pitääkseen mukavan istumapaikkansa. Jorauslääniä olisi kaivannut vähän lisää, mutta sujui biletys penkkirivien välissäkin. Keikan loppupuolella tilaa sentään siunaantui, kun Larry kutsui yleisöä mukaansa lavalle ja tarjosi jopa mikrofonia halukkaille. Vierailevista solisteista tunnistin ainakin Eternal Erectionin Sam Huberin sekä lämppäribändi Northern Governorsin Heini ja Aili Ikosen. Jokunen vähemmän harjaantunut yrittäjäkin mahtui joukkoon, mutta näissä kemuissa musiikin riemu voitti eikä ketään katsottu kieroon.
Larry Graham on vanhan koulukunnan muusikko hyvässä ja pahassa: miehen soundi ja tekniikka eivät ole yhtä hiottuja kuin opistoputkesta pullahtaneella sessiobasistilla (seikka, jonka muisti heti, kun bändin kitaristi tarttui Larryn soittimeen tämän poistuessa vaihtamaan vaatekertaa), mutta hän on sentään ollut luomassa sitä bassonsoiton tarustoa, jota nykypäivän ammattilaiset saavat lätkyttää perässä. Näin pyhien asioiden äärellä ei jaksa valittaa edes siitä, että keikka nyt oli ehkä hiukan nyanssitonta tuuttausta ja aivan liian pintaan miksatut synabrassit kirkuvat korvissa vielä ensi kuussakin. Olihan se nyt herra paratkoon ikimuistoinen ilta.
Lopuksi vielä sananen kaikille pienille basistinaluille, ja miksei vähän isommillekin, joille Flea on Jumalasta seuraava: tokihan tiedätte viimeistään tämän jälkeen, että Larry Grahamilta on hänkin peukkutyylinsä oppinut.
Teksti ja kuvat: Ilkka Kärrylä
