12.10.2011
Jeesus-hihhulin nyrjähtäneet näkemykset loivat yhden 2000-luvun uljaimmista ja kiihkeimmistä indiepop-levyistä.
Daniel Smith on tosiuskovainen, monen mielestä oikein pahemman luokan hihhuli. Toki siitä erikoinen hihhuli, että hänen faneihinsa lukeutuu muun muassa Low'n Alan Sparhawk, mekkalamestari Steve Albini ja edesmennyt Jeff Buckley. Tai siitä, että kun hänen yhtyeensä tarvitsi kiertueelle rumpalia, tuuraamaan pyydettiin Sufjan Stevens. Joku voisi pitää erikoisena myös sitä, että Stevens toimi Smithin lämmittelijänä eikä toisinpäin, kun tämä kiersi soolona ja esiintyi puuksi pukeutuneena. Daniel Smithille se on arkipäivää.
Pop-kulttuurin historia on täynnä erikoisia perheitä: Charles Mansonin Family, Ozzyn Osbournet, Michaelin Jacksonit, Brianin Wilsonit. Sarjaan sopii liittää myös Clarksborosta, New Jerseystä tulevan Smithin perheen. Smithit muodostavat Danielson-yhtyeen rungon: Daniel Smith, sisaruksensa Andrew, David, Megan ja Rachel, vaimonsa Elin, ystävänsä Christian ja Melissa Palladino etunenässä sekä muutamat lapsetkin ovat kaikki olleet osa yhtyettä.
Kuten nimi paljastaa, pääjehu on Daniel, joka muusikkona tunnetaan nimillä Danielson tai Brother Daniel. Daniel eleli kai jokseenkin ihan tavallista uskovaisen perheen lapsen nuoruutta. Isä oli musiikista kiinnostunut pappi, ja jotain tästä tarttui vanhimpaan lapseen Danieliinkin, joka ryhtyi saarnaamaan musiikin avulla. Todellisen hengellisen heräämisen Daniel koki vuonna 1993. Seurauksena hän tarttui kitaraan, alkoi tutkia Raamattua ja rukoilla ja, kas vain, biisejä ja taidetta alkoi syntyä tuosta vain.
Keskeistä Daniel Smithin valaistumisessa oli se, että hän huomasi olevansa siunattu mahtavalla perheellä. Suurin osa Danielsonin julkaisemasta musiikista on Danielin kirjoittamaa, mutta suurin osa levyistä on ilmestynyt Danielson Familen nimissä. Yhtyeen kokoonpano on vaihdellut ja Daniel on esiintynyt myös aivan yksikseen, mutta silti perusasetelma on pysynyt: Daniel on laumansa (hengellinen) johtaja, joka vie muita esimerkillään kohti valoa.
Danielson: A Family Movie (or, Make a Joyful Noise Here) -dokumentin perusteella koko perhe on enemmän tai vähemmän uskossa. Daniel tuo sisaruksista asian kuitenkin selvimmin esille. Hän muun muassa osallistui Jesus People USA:n toimintaan ja vietti liikkeen parissa pitkiäkin aikoja, mikä herätti osassa perhettä jopa hienoista ihmettelyä. Omien sanojensa mukaan, usko on Danielin tekemisten olennaisin motivaattori. Esimerkiksi keikoilla Danielia kiinnostaa, mitä jumala saa aikaan lavalla. Ei ehkä ihan perinteisin keikkailumotiivi, indiepop-yhtyeelle.
Yliopiston opinnäytetyökseen Smith teki ja levytti albumillisen biisejä, joita hän kutsui rukouksiksi. A Prayer For Every Hourin 24 biisiä olivat täynnä nuoruuden ja uskon törmäyksiä ja ristiriitoja; sitä kun henki ja ruumis tahtovat eri asioita. Tekstien avoin uskonnollisuus on ollut Danielsonin uralle leimallista, mutta se ei ole estänyt saavuttamasta suosiota laajemminkin.
Esikoisella kuului muitakin yhtyeelle tyypillisiä piirteitä. Esimerkiksi se, että Danielson tuntuu käyttävän melkein kaikkia soittimiaan lähinnä perkussiivisesti. Kitaran, kellopelien, viulun ja rummun samanaikainen iskeminen saa kappaleet nykimään persoonallisesti. Kun päälle lyödään Danielin kiekuva falsetto, on Danielsonin perusta valettu. Yleissoundi ei tosin ole kovin erikoinen. Danielsonin monimutkaiseksikin taivutettu kamaripop kuuluu saman sukupuun paljaammille oksille kuin esimerkiksi Arcade Firen myöhemmin valtaistama ja mestaroima sointi.
Omalaatuiseksi Danielsonin musiikin tekee monimutkaisuuden ja yksinkertaisuuden välinen jatkuva kiista. Hyvä nyrkkisääntö tuntuu olevan, että jos kappale kuulostaa helpolta, se ei ole sitä enää pitkään. Kun kuvittelee ymmärtävänsä biisin idean, on vasta alussa. Päällimmäisenä on epävarmuus; ei voi tietää varmasti, mitä tapahtuu, eikä ainakaan miksi. Daniel on tehnyt muusikonuransa ohessa puusepän töitä (kuinka sopivaa!), ja se lienee vaikuttanut biisien erikoiseen kuviointiin. Käsityöläisyyden perinne kuuluu muoteissa: valmiit eivät riitä, joten Daniel teki omat.
Toinen erityinen piirre on musiikista välittyvä ilo ja leikkisyys. Siinä ei itsessään tietenkään ole mitään outoa, mutta samalla kuin Daniel (tai jumala hänen kauttaan) kutsuu ihmiset iloitsemaan kanssaan, voi kuulla kuinka pinnan alla kulkee synkkä pohjavire. Kuin kutsu olisikin kuoleman. Valon ja pimeyden rajankäynti häilyy, mutta eivät laulutkaan aina mene selkeintä kautta. Silti kyse on vain orkestraalisesta indiepopista, ajoin psykedeelisiäkin sävyjä saavasta, monihenkisen ja -soittimisen yhtyeen aikaansaamasta kauniista musiikista.
Epätasaisesta debyytistä lähtien Danielson on tehnyt koko ajan parempia levyjä. Tell Another Joke at the Ol' Choppin' Block (1997), Tri-Danielson (Alpha) (1998) sekä Tri-Danielson!!! (Omega) (1999) liikkuivat kaikki indiepopin, avant- ja freak-folkin sekä taidepopin tutkimattomissa maastoissa tarjoten jotain sekä koukunnälkäisille nössöille että erikoisuudentavoittelijoille.
Yhtyeen kannattajakunta lienee laajentunut jonkin verran, kun Steve Albini äänitti vuonna 2001 ilmestyneen Fetch The Compass Kidin. Myös se oli viihdyttävä ja leikkisä, ja tarjosi odottamattomia käänteitä joka puolella. Äärikristillinen kabareesirkus, kaikille ja ei kenellekään sopiva, jopa jeesuslevyksi outo (ja kaikkea muuta kuin tyypillinen kristillinen rocklevy), mutta niin valloittava ja riipivä kokoelma lauluja.
Keskeinen osa Danielsonin estetiikkaa on järjestäytynyt sekavuuden tila. Lapselle voisi antaa minkä tahansa soittimen, ja hän sopisi, epämääräisen kaoottisesti soittaessaankin, jotenkin mukaan. Yhtye on tavallaan jo itse toteuttanut tätä. Rumpuja soittanut pikkuveli David oli ensimmäisen levyn aikoihin alle kymmenvuotias. Hän soitti katsoen papereista, mitä piti lyödä ja milloin. Onnistumiset ja epäonnistumiset kuuluvat paljaana, mutta myös asiaan.
Usein vähän erikoisemmin reunamerkein varustetut indiepop-yhtyeet keskimääräistyvät ja tylsistyvät vanhetessaan. Sekoilu seestyy, ja vaihtoehtoa hakeva yleisö löytää jotain muuta, josta intoilla. Monen mielestä näin kävi Danielsonillekin Fetch The Compass Kidin jälkeen. Erityisesti vuonna 2006 Danielsonin nimissä ilmestynyttä, mutta yhtä lailla koko perheen sekä suuren avustajajoukon voimin luotua Shipsiä on pidetty todisteena ennen kiinnostavan yhtyeen alamäestä.
Ships kyllä eroaa edeltäjistään muun muassa kiivaudellaan ja koollaan. Levyä oli tekemässä Danielsonin ja Sufjan Stevensin lisäksi suuri joukko muusikoita Deerhoofin, Why?:n ja Half-Handed Cloudin riveistä. On jännää, kuinka yllättävän hyvin tällaisen tekijäjoukon yhdessä työstämä levy toimii. Se ei välttämättä ole enemmän kuin tekijöidensä summa, mutta jokainen mukana ollut on tuonut Daniel Smithin säveltämiin kappaleisiin jotain itsestään.
Levyn 11 biisiä toistavat paljossa kaikkea Danielin siihen asti tekemää musiikkia. Ne löytävät tiensä sopivasti eksentrisyyden ja vallattoman tarttuvien melodioiden väleistä. Niillä lauletaan samoja lapsuuden kuvaston, aikuisten maailman käsittämättömyyksien ja toisten ulottuvuuksien vaikeatajuisten törmäysten sekamelskaa. Niillä kierrellään, kaarrellaan, tehdään voltteja tai mennään suoraan – usein kaikki yhdessä. Mutta aiemmasta poiketen levy yllättää koollaan: kuin instrumentteja, soittajia, biisinosia olisi paljon enemmän, mutta samaan tilaan ahdettuna.
Tuloksena on herkullinen, joskin armottoman monipuolinen rykelmä ääniä ja tunnelmia. Harmoniasta riitasointuihin, kellopeleistä epävireisiin sähkökitaroihin, kauhusta pelastukseen.
Why?:n tavallisuuden kohtalokkuus, Sufjanin laajat instrumentaatiot, John Ringhoferin taloudellisuus ja Deerhoofin kaoottisuus ovat kaikki läsnä, kaikki lisäämässä Shipsin kiehtovuutta ja syventämässä sen jo valmiiksi uljaita ulottuvuuksia. Kaiken kyynisen ja näköalattoman 2000-luvun indierockin rinnalla Ships on valaiseva kokemus.
Levyn kansia komistaa purjealus, joka samanaikaisesti kelluu vedessä ja liitää loputtomassa avaruudessa. Se ilmaisee värein, viivoin ja pistein saman kuin James Christopher Monger väittäessään, että Ships on Daniel Smithin Led Zeppelin 1, 2, 3 ja 4 yhdessä ja samassa paketissa. Se on: läjä pureskeltavaa häneen jo tutustuneille, mutta samalla mahdollisuus tutustua häneen. Tilinpäätös ja loppujuhla sellaiselle musiikille, jonka Daniel Smith taitaa poikkeuksellisimmin, mutta joka tunnetaan paremmin esimerkiksi Elephant 6 -kollektiivin ansiosta.
Teksti: Jani Ekblom
Kuvat: Secretly Canadian
