02.09.2011
Post-punkin uranuurtajien esikoinen on hurja yhdistelmä läntisen elämänmenon kritiikkiä ja kolisevaa svengiä.
”Don’t know what I want but I know how to get it”. Johnny Rottenin älähdys Sex Pistolsin avainkappaleessa Anarchy in the U.K. lienee yksi rockhistorian siteeratumpia. Ansaitusti, sillä rivillä kukkiva uhma onnistuu kiteyttämään suuren palan punkin syvintä olemusta. Keskiössä on kenen hyvänsä ulottuvilla olevan anarkian meuhkaava riemu, suloisen epämääräinen määrätietoisuus ja nokkava itsevarmuus. Haistakaa vittu. Punk-liikkeen ensimmäisen aallon aktivoivaa, vihasta ammentavaa ja mullistavaa vaikutusta läntiseen nuorisokulttuuriin ei voi riittävästi hehkuttaa, joten en edes yritä. Kiinnitänkin huomioni seuraavaan vaiheeseen, punkin monimuotoistumiseen, jalostumiseen ja entistä upeampia seurauksia tuottaneeseen hajoamiseen.
Termiä ”post-punk” olisi helppo sättiä käsittämättömyydestä ja sisältöarvon puutteesta, mutta parhaansa se yrittää. Oikeaoppisen kolmisointupunkin jälkeen – post – todella koitti asenteellisesti vielä punkmaisempi punk, sillä ilmaisun vapaus ja genrekarsinoiden silpominen jos mitkä ovat DIY-estetiikan olennaisimpia piirteitä. Musiikillisesti totaalisen erilaiset yhtyeet kuten The Cure ja Devo voidaan molemmat lukea post-punk -bändeiksi, sillä sekä Robert Smithin romantiikan että Devon avaruushattuabsurdismin taustalla sykkii Rottenin lausahduksen kaiku: käsittämätön vimma omaan tekemiseen ja – kyllä – maailman muuttamiseen sävelin ja sanoin. The Cure tekee sen särkemällä sydämet, Devo huvittamalla ja Joy Division masentamalla kuoliaaksi. Gang of Four taas ammentaa punkin yhteiskuntakriittiseltä laidalta ollen maailman paras poliittinen tanssiorkesteri, jonka luokse punkin jälkeisen punkin tarkoitusta etsivien on edelleen syytä rientää.
Siinä missä Rotten vuonna 1976 riemuitsee sillä, ettei tarkalleen tiedä mitä haluaa tai mikä mättää, on Gang of Four kolme vuotta myöhemmin ilmestyneellä debyytillään Entertainment! liki piinallisen tietoinen maailman tilasta, haluistamme, tavoitteistamme ja niiden tuhoisista seurauksista. Entertainmentin luennointi sanoutuu irti kaikesta epämääräisyydestä. Sen ote on hysteerisen poliittinen, jopa analyyttinen. Solisti Jon King sylkee räjähdemäisiä oivalluksia kuin niiden pitäminen omana tietona olisi hänelle kivuliasta. Sama täsmäiskevä mentaliteetti pätee myös Gang of Fourin soitannolliseen puoleen. Siinä missä Sex Pistolsin Steve Jones päästeli kitarastaan avoimia ja meluisia voimasointuja Pete Townshendin jalanjäljissä, kiskoo Andy Gill kuusikielisestään katkelmallisia audiopiikkejä, repiviä ja kuumottavia teriä. Dave Allenin basso on sekin nykivä rytmisoitin, adhd-etukenossa kuten Hugo Burnhamin rummut.
Vuonna 1977 Leedsissä perustetun yhtyeen nimi viittaa Kiinan kulttuurivallankumouksen aikaiseen vaikutusvaltaiseen nelikkoon, joka Mao Zedongin ohella toteutti kommunistista voimapolitiikkaa tuhoisin seurauksin. Gang of Four ei vasemmistolaisesta perusasenteestaan huolimatta laula työväenlaulujaan perinteisessä herrat vs. köyhät -vastakkainasettelussa. Entertainment! on nimensä mukaan albumi viihteestä ja viihtymisestä, vapaa-ajan tarpeista, addiktioista, kuvottavuuksista ja lieveilmiöistä, joita länsimainen vauraus yhdistettynä individualismiin saa aikaan. Se on kokonaistaideteos, jonka sarjakuvamaisessa kannessa esitetään valkoisen miehen ja intiaanin kohtaaminen hyväksikäytön alkupisteenä: ”Now he can exploit him”. Vielä hersyvämmin Gang of Fourin voimasatiiria kuvaa sisälehdiltä löytyvä kahden ruudun perhestrippi, jossa pyylevä mieshahmo toteaa: ”I spend most of our money on myself so that I can stay fat”. Vaimo ja lapset vastaavat: ”We’re grateful for his left-overs”.
Entertainment! ei löysää hetkeksikään. Tyhjää tilaa löytyy, mutta ilma on alati jännitteinen Gillin sohiessa kalsealla sähkökitarallaan kuin teräaseella ja Allenin kiiruhtaessa bassokuvioissaan tavalla, jota esimerkiksi Flea on sittemmin avoimesti ylistänyt. Soitinten aksenttirikkaus on albumilla tiiviissä symbioosissa Jon Kingin laulutyylin ja hänen vuotamiensa teemojen kanssa. Gillin kirurgisen tarkka, metallinen ja epileptisesti poukkoileva kitara on yhtä lailla kertova elementti kuin Kingin ääni. Molemmilla on myös hyvällä tavalla liikaa asiaa. Esimerkiksi Natural’s Not In It on härskisti täyteen ahdettu, mutta animaalisesti svengaava funkpunksaarna. Kappaleen teksti koostuu toinen toistaan seuraavista kiteytyksistä, jollaisia tarvittaisiin yksi tai kaksi tekemään vapaa-ajan problematiikkaa avaavasta biisistä iskevä. King tarjoaa niitä yli kymmenen ja vaivautuu toistamaan vain avausriviä – ”the problem of leisure: what to do for the pleasure”. Valinta on sikäli onnistunut, että mainittu ongelma lävistää koko Entertainmentin ja (vapaa-)aikamme yhä edelleen.
Singlenäkin julkaistu vieraantuneisuuskuvaus At Home He’s a Tourist ja Gillin typeryydessään nerokkaan riffin kuljettama Not Great Men sivuavat samoja teemoja. Oman lukunsa albumilla muodostavat kolkot parisuhde- ja seksuaalikuvaukset, johtotähtenään yhtyeen suurin hitti Damaged Goods. Mahdollisesti ylevä rakkaus palautuu banaaliin himoon ja hikeen, kansankielestä tuttuun tavaraan: ”Damaged goods / send them back / I can’t work / I can’t achieve / Send me back”. Mahdollisesti Gillin hillittömimmät kitarakuviot sisältävä Contract taas muistuttaa karulla tavalla kuinka henkilökohtainen ja kahdenvälinen on poliittista ja kuinka kulttuurin normit tunkeutuvat makuukamareihimme: ”We couldn’t perform / in the way the others wanted / these social dreams / put in practise in the bedroom”. Päätöskappale Anthrax sinetöi parisuhde- ja seksuaalikulttuurin ahdistavaksi havaitun voiman rinnastamalla rakkauden pernaruttoon.
Neuroottisen kodin ja kaoottisen ulkomaailman välillä loistaa kuvaruutu. Gill ja King tuntevat Frankfurtin koulukunnan perusteesit, Theodor Adornon ja Max Horkheimerin kirjoitukset modernista ihmisestä massakulttuurin orjana, eikä Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskuntakaan liene näille punkkareille vieras tapaus. Televisiospektaakkelin teemaa luotaava 5:45 on paitsi piinkovan albumikokonaisuuden kohokohta, myös älyllisessä voimakkuudessaan poikkeuksellinen teos koko rockmusiikin kentällä. Kappale kuvaa miestä katsomassa brittiläisittäin ja 70-lukulaisittain varttia vaille kuuden uutisia ja pohdiskelemassa närkästyneenä kuinka tässä nyt voi rauhassa juoda teetä ”with all that blood flowing from the television”. King kiihdyttää otetta, hyppää keskiluokkaisen hahmon nahoista itselleen tyypilliseen kaikkitietävään ja paasaavaan kertojaääneen ja julistaa kuinka TV-ruudun ionisyöksy antaa kuolemattomuuden. Nähty on totta, teenjuoja ja sotatantereen ruumiit katoavat viihteen osasiksi: ”Guerilla war struggle is a new entertainment!”
Oivaltavassa raivokkuudessaankin alusta loppuun asiapitoiset tekstit eivät jaksaisi kiinnostaa tässä määrin ilman Gang of Fourin sanoinkuvaamatonta svengiä. Entertainment! onkin petollisen nerokas yhdistelmä liki teoreettista pauhua ja primitiivistä keinahtelua. Kuten Michael Stipe asian muotoilee: ”Gang of Four know how to swing”. Yhtyeen ilmaisutyylin vaikutus jo 80-luvun vaihtoehtokenttään on suuri, ja olihan Nirvanakin Kurt Cobainin sanojen mukaan aluksi ”a Gang of Four -rip off”. Suorat linjat leedsiläisten kalskahtelevasta tanssittamisesta on vedettävissä myös uuden vuosituhannen post-punk -ilmiön kärkinimiin Franz Ferdinandiin ja Radio 4:iin.
Entertainmentin tasolle Gill, King ja kumppanit eivät sen koommin ole yltäneet. Vuoden 1981 Solid Gold on vielä tasokas kokonaisuus, jolla nelikko liikahti piirun verran tanssittavampaan ja kevyempään suuntaan. Lukuisien miehistönvaihdosten ja hiljaiselovuosien jälkeen Gang of Four onnistuu kuitenkin juuri nyt olemaan ajankohtaisempi kuin aikoihin, sillä alkuvuodesta julkaistua Content-pitkäsoittoa voi pitää selvänä onnistumisena. Yhtye myös kiertää maailmaa aktiivisesti, mutta tuskin kellekään on epäselvää mitä lauluja yleisö vaatii saada kuulla. Ultratiedostavaksi ja aikaansa tarkoin kommentoivaksi teokseksi Entertainment! onkin kestänyt hienosti aikaa. Tapposvengi, se ei kuole koskaan. Eivätkä kuole tekstitkään niin kauan kun meillä on rahaa, aikaa, himoja ja jonkinlainen ruutu tuijotettavanamme. Hyvältä näyttää.
Teksti: Antti Hurskainen
Kuvat: gangoffour.co.uk
