04.05.2011
Suomalaisen rock-skenen bad old biker Juho Juntusen uusimmassa sarjakuva-albumissa Kadotus on kiinnostavampi kuin Paratiisi.
Like
Juho Juntunen, tuo karvanaamainen bad old biker-hahmo suomalaisessa rock-skenessä, on yksi ehdottomia omia suosikkejani kotimaisen sarjakuvan parissa - ja myös pilapiirtäjänä. Etenkin Soundin sivuilta tuli jossain kehitysvaiheessa aina selattua noin kolmen yksittäisen Juntu-pläjäyksen kohdalle ja lähes varauksetta tuli hyristyä tyytyväisenä Tuska MC:n pesismailan käytölle, peräreikien keräilijähahmolle tai vain jollekin juntusmaiselle oivallukselle. Vuonna 1953 syntyneen piirtäjän, rock-toimittajan, tatuoijan, kirjailijan ja ties mitä muuta ura lähti lentoon rysäyksellä Juice Leskinen & Coitus Intin vuoden 1974 legendaarisen Per Vers runoilija -levyn liitteenä olleella sarjakuvalla, joka uudelleenjulkaistiin vuonna 1994 kokoelmateoksessa Natsisurffaajien täytyy kuolla. Sen ohella Poikamme musisoivat ja Soundin pilakuvista koostetut Kourallinen donitseja sekä Munkit, nunnat ja donitsit ovat taattua laatua, vuoden 2007 valokuvasarjakuvasta Paholaisen morsian en lämmennyt.
Tuoreinta Juntusta on Juba Tuomolan menestyssarjakuvansa Viivi & Wagnerin puitteissa muutaman vuoden toimineeseen sarjalehteen tilaama Manala, jossa Juntunen siirtyy kolmen kuvan yhtä lailla tutun ytimekkäisiin strippeihin, joiden tematiikkana on ennenkin Juntusella käytössä ollut mutta aiempaa rajatummin sarvipää Paholainen, Helvetti paikkana, viikatemies Riipperi - eli kristillistä tematiikkaa mutta sieltä toisesta laidasta katsottuna. Kadotus on kiinnostavampi kuin Paratiisi. Juntunen onnistuu hyvin inhimillistämään pääpirun - yhtä lailla Helvetissä tunnutaan painivan jälkikasvun kasvatuksessa, firman pyörittämisen koukeroissa ja jatkuvassa keskinäisessä kampittelussa Taivaan kanssa - jonka konkreettisimpana esimerkkinä P. Aholainen lankeaa jälleen kun Jumala kamppaa nurkan takaa. Riipperi ihastuu Marimekko-kuosiin, Forssa on maanpäällinen helvetti, pikkupiru pätee ihmisten luona luokkansa parhaana oppilaana - vielä kun laittaisi vaatteet päälle - ja emolehden Viivi & Wagner -viittauksia piisaa. Mutta minne ruotsalaiset joutuvat kuoltuaan..?
Siinä missä yhtenäinen Manala-tematiikka jäntevöittää albumia, se myös hiukan rajoittaa Juntusen oivalluksia. Suurempi ongelma taitaa tosin olla se että joko Juntunen on ajan myötä hiukan kesyyntynyt - Manala kelpaisi helposti ns. listapopiksi sarjakuvamaailmassa - tai sitten yhteiskunnan sietokyky on sen verran avartunut että Juntusen edelleen omalaatuinen näkemys ei räväytä. Voi olla että esimerkiksi Jarlan Fingerpori on syönyt Juntusen markkinoita turhia kainostelemattomilla oivalluksillaan. Ja alkaahan moisen uran jälkeen jo hiukan toistamaan itseään... Siksi ymmärrän täysin Paholaisen morsiamen kaltaisen valokuvasarjakuva-kokeilun, vaikken siitä itse pitänytkään. Manala tuntuu silti Juntuseksi hiukan kesyltä ja vaikka visuaalisesti paketti on upea, jäävät totaalirepeämiset harvoiksi. Ehkä Juntusen pilakuvien jälkeen odottaa liikaa?
Teksti: Ilkka Valpasvuo