30.09.2002
Jos minun olisi valittava yksi itseeni eniten vaikuttanut levy, olisi chicagolaisen The Smashing Pumpkins -yhtyeen kakkoslevy Siamese Dream sille pallille hyvin vahva ehdokas. Siinä kiteytyy täydellisesti sekä ajan henki että ikuinen ajattomuus, sen tunnelmat vaihtelevat enkelimäisestä kauneudesta ankarimpaan riffittelyyn ja sillä soittaa bändi, joka on juuri läpimurtonsa kynnyksellä – pahimmat lapsentaudit taakseen jättäneenä, mutta nuorella ja nälkäisellä virralla täytettynä. Muistain kirkkaasti perjantain 8.12.1993, jolloin pyöräilin Hyvinkään Isabel-levykauppaan kiihkoissani vaatimaan kyseistä kiekkoa. Olin edellisenä iltana kuullut ensi kertaa biisin nimeltä Today ja muutahan ei tarvittu – liekki oli syttynyt. Onneksi kaupan pitäjä, ex-naapurini muuten, oli asiansa tunteva miekkonen ja kyseinen CD hyllystä löytyi. Tuosta päivästä lähtien Siamese Dream on soittimessani säännöllisesti pyörinyt.
80-luvun lopulla perustettu Pumpkins oli erittäin tuottelias ja monipuolinen bändi, vaikka julkaisikin elinaikanaan vain suht’ normaalilta kuulostavat kuusi pitkäsoittoa, niistäkin yhden ollessa b-puolia ja sillisalattia sisältänyt kooste (Pisces Iscariot, 1994. Huom. mukaan ei ole laskettu vain nettiin keväällä 2000 laskettua Machina/Machines Of Godin kakkososaa). Näiden lisäksi bändi kuitenkin suolsi ulos myös ison läjän EP:itä ja ”sinkkuja”, joiden bonusraidoilta saattoi bongata lukemattomia hienoja biisejä. Pumpkinssien nokkamies Billy Corgan ei ikinä yrittänyt hillitä valtaisaa biisinkirjoitustahtiaan, vaan levytti niitä lähes samalla tahdilla kuin niitä syntyi. Muistan aikanaan lukeneeni jostain Corganin haastattelusta ettei hänen metodeihinsa kuulu yletön kappaleiden eestaas hinkkaaminen – purkkiin vaan ja uutta putkeen. Hämmästyttävintä tässä ei suinkaan ole pelkkä määrä, vaan se että laatu on muutamia huteja lukuunottamatta pysynyt suorastaan häikäisevänä. Bändin jokaisella levyllä on useampi kuolematon kappale, Siamese Dreamilla ne ovat sitä kaikki.
Levyn avaus on tehokas. Cherub Rock ja Quiet sisältävät monia oleellisia The Smashing Pumpkins-ristiriitoja, jotka tekivät siitä niin elinvoimaisen ja omalaatuisen; tuima särörokkaus vastaan Corganin mielipiteitä jakava ääni, eleetön mutta erittäin groove komppiryhmä, särmikäs mutta huoliteltu äänimaailma, jne jne. Ilman näitä keskenään sotivia elementtejä bändi olisi ollut vain yksi muista grungen siivellä esiin nousseista jenkkipumpuista. Ajan kuluttua onkin käynyt yhä selvemmäksi ettei SP:llä ollut tuon Seatte-scenen kanssa juuri mitään yhteistä. Siinä missä länsirannikkolaiset virkaveljensä tukehtuivat muotimaailman ja bisneksen verenimuun, Chicagon suunnalla saatettiin rauhassa keskittyä pääasiaan. Orastavasta musiikillisesta seikkalunhalusta Siamese Dreamilla kertovat pääosin akustinen Disarm sekä levyn loppupään biisikolmikko Silverfuck, Sweet Sweet ja Luna. Näistä erityisesti kaksi viimeksi mainittua osoittavat suoraan vuoden 1995 Mellon Collie And The Infinite Sadness -levyn suuntaan. Mutta se onkin sitten jo aivan eri juttu.
Aikuisena tälläinen puolitieteellinen jaarittelu voinee olla hauskaa, mutta jos minulta olisi kysellyt asiasta vajaa kymmenen vuotta sitten, vastaus Siamese Dreamin herättämään tunnetilaan olisi todennäköisesti ollut tyyliä ”vitun kova”. Sitähän rock parhaimmillaan on, se räjäyttää pääsi ja valtaa kehosi vastustamattomalla voimalla ja energialla – ei ihme että sitä muinoin vainottiin paholaisen musiikkina.
Jari Jokirinne
