01.12.2010
Nick Hornbyn hölmö Frankie Teardrop -essee tekee oikeista lähtökohdista raukkamaisia johtopäätöksiä.
Tämä kirjoitus on ilmeisen kiihokkeensa ohella Nick Hornbyn hölmöyden syytä. Selailin hiljattain hänen omaelämäkerrallista faniesseeteostaan 31 songs (2003), joka ilmestyi muutama vuosi sitten myös WSOY:n kautta nimellä 31 biisiä. Kirjassa Hornby – joka nousi maailmanmaineeseen viimeistään romaaniensa High Fidelity ja About a Boy elokuvasovitusten kautta – kertoo suhteestaan 31 itselleen vaihtelevan tärkeään kappaleeseen. Listalle on päässyt myös synaprotopunkduo Suiciden esikoisalbumin avainraita Frankie Teardrop. Ele on hieno ja kappale yksi maailman parhaista, mutta tähän valintaan Hornbyn ansiot Suiciden analysoinnissa jäävätkin.
Hornbyn Frankie Teardrop -essee tuottaa erityisen pettymyksen siksi, että hän periaatteessa tavoittaa kappaleen hykerryttävän ytimen, mutta tekee tästä raukkamaisia johtopäätöksiä. Lienee syytä avata kuviota hiukan: Frankie Teardrop on reilun 10 minuutin mittainen audiopainajainen. Maanisena pulssina jyskyttävä konerytmi, minimalistinen kahden soinnun kosketinkuvio ja sanoin kuvaamattomat kauhuefektit luovat pohjan solisti Alan Vegan voihkinnalle, manaukselle ja kirkumiselle, joilla laulun päähenkilön tyly tarina käydään läpi. Vegan ja instrumentaatiosta vastaavan Martin Revin Frankie on ympäripyöreää päivää painava duunari, joka luisuu taakkansa alla täyteen hulluuteen, ampuu puolivuotiaan lapsensa, vaimonsa ja lopulta itsensä.
Kappaleen ilmaisuvoimaa Hornby ei kiellä, päinvastoin. Hän pitää Frankie Teardropia niin vastenmielisiä tuntemuksia herättävänä tekeleenä, ettei ole sanomansa mukaan edes vaivautunut kuuntelemaan sitä esseen kirjoittamisen pohjiksi. Muutaman vuoden takaiset mielikuvat saavat siis riittää muka-arvostavaan teilaukseen. Hornby on tullut tulokseen, ettei hän enää halua tulla taideteosten pelottelemaksi. Todellisuus hirveyksineen on kuulemma tarpeeksi. Samalla hän pohtii mistä kauhistuttavia aiheita käsittelevien teosten arvostus mahtaa johtua ja löytää kaksi syytä. Ensiksikin mistä tahansa taiteesta kirjoittavat ihmiset kohtaavat työssään niin paljon mitättömyyttä ja keskinkertaisuutta, että järkyttävyys herättää automaattisesti säpinää. Toiseksi Hornby muistuttaa esimerkiksi musiikkikriitikoiden olevan järjestäen nuoria ihmisiä, joilla ei millään voi olla kokemusta ”tosi elämän” kauhuista. Sen kun pyörittelevät levyjä ja ovat kyynisiä.
Keski-ikäisellä ylpeydellä Hornby ajaa karille rinnastaessaan todellisuuden ja taiteen, jota tässä tapauksessa edustaa Suiciden hurja ääniteos. Ei, taide ja todellisuus eivät ole vastinpareja. Frankie Teardrop ei pyri olemaan realistinen kuvaus mistään sen enempää kuin Twin Peaksin punaverhoinen huone tai Lewis Carrollin ihmemaa. Kyse on äärinäkymästä, tuntemattomasta tunnelmasta, joka Frankien tapauksessa sattuu käyttämään arkisanastoa saaden näin Hornbyn kaltaiset tyypit hämilleen. Suicide ei pelaa riittävän avoimin kortein. Jos Frankie Teardropin hirveys olisi rehellisesti fantastista, se voisi luoda tavanomaisen turvallisuusalueen, jolle esimerkiksi Hollywoodin kauhuelokuvatuotanto hiukan kärjistäen perustuu: peto on paha ja veri roiskuu, mutta onneksi minä ja perheeni olemme turvassa sohvallamme. Sen sijaan kappale on oikeasti epämiellyttävä, eikä jäljelle tunnu jäävän muita vaihtoehtoja kuin tulkitseminen todellisuuden ehdoilla.
Frankien kohdalla se ahdistaa, ymmärrän kyllä. Mutten sen sijaan ymmärrä miksi taidetta ei voisi ottaa taiteena ja luopua todellisuus / ei-todellisuus -jaosta. Kirjailija Susan Sontag on muotoillut ajatuksen erinomaisesti:
On yleisesti tunnettua, että kun ihmiset uskaltautuvat tajuntansa äärirajoille, he asettavat alttiiksi mielenterveytensä, toisin sanoen ihmisyytensä. Mutta ”inhimillinen mittakaava” tai arkielämään kuuluvat inhimilliset normit eivät liene sovellettavissa taiteeseen. Ne yksinkertaistavat liikaa.
Hornby latistaa Frankie Teardropia nostamalla kauhuissaan kätensä pystyyn sen voiman edessä ja tulkitsemalla kirjaimellisesti. Kun Vega kappaleen viime metreillä hourii we´re all Frankies, ei hän tietenkään tarkoita meidän kaikkien lahtaavan läheisiämme, jos töissä menee huonosti. En osaa enkä halua sanoa mitä tuo rivi tarkoittaa, mutta tiedän sen kuulemisen tuntuvan joka kerta karmaisevalta. Frankie Teardrop on portti hirvityksiin, jollaisia todellisuus ei voisi tarjota vaikka kuinka yrittäisi. Maamiinojen silpomat pikkujalat tai syöpään kuolevat lähimmäiset liikkuvat yksinkertaisesti eri sarjassa, eikä näiden ja taiteen vertailusta voi seurata mitään hedelmällistä.
Vaikka Frankieta on perusteltua pitää Suiciden magnum opuksena, joka yksinkin riittäisi ikuistamaan heidän paikkansa musiikin hall of famessa, tarjoaa erityisesti heidän debyyttialbuminsa muitakin huimia hetkiä. Rockin suuressa kertomuksessa Suicide on ollut tapana liittää punkin nousua pohjustaneiden protopunk-bändien hajanaiseen joukkoon, mutta tiiviimmin kaksikko kuulunee New Yorkissa 1970-luvun lopulla vaikuttaneeseen No Wave -liikkeeseen, jonka tyylipiirteistä ainakin minimalismi ja performanssitaidetta hipovat esiintymiset pätevät Suicideen. Vegan ja Revin vaikutusta punkiin ei silti ole syytä sivuttaa – käyttihän kaksikko jopa tarinan mukaan ensimmäisenä termiä ”punk” kuvaillessaan musiikkiaan haastattelussa. Toisaalta yhtyeen sävelkieli poikkeaa radikaalisti perinteisestä bändi-ilmaisusta rakentuen laulun lisäksi pelkästään kosketinsoittimille ja rumpukoneille. Suiciden asenteellisen vaikutuksen voikin yhtä hyvin kuulla New Orderin konemaailmasta kuin The Jesus and Mary Chainin särömelupopista. Kuuluisin fani lienee Bruce Springsteen, joka on soolokeikoillaan esittänyt komeita urkuversioita Suiciden Dream Baby Dream -kappaleesta.
Vastaansanomattoman nimensä orkesteri on napannut Alan Vegan suosiman Aaveratsastaja-sarjakuvan numerosta Satan Suicide. Samassa maailmassa pyörii myös debyyttialbumin käynnistävä Ghost Rider, jonka ohut surinakuvio yhdistettynä Vegan kaikuiseen tulkintaan asettaa kuulijan tarvittavan poikkeavalle taajuudelle. America is killing its youth, saarnaa Vega ollen samalla punkhenkeen iskevä ja teatraalisen hullu. M.I.A.:n Born Free -hitinkin ainesosaksi hiljattain päätyneen avauksen ohella menevintä Suicidea edustaa blueskaavaa hilpeästi varioiva Johnny.
Kokonaisuudessaan yhtyeen paketti on herkullisen ristiriitainen. Martin Rev junnaa yksinkertaisen hypnoottisia kuvioita minkä tahansa lelucasion valmisrytmipankista löytyvältä kuulostavien komppien päälle. Vega taas fiilistelee Heartbreak Hotel -kaiun läpi hyrähdellen, vakavoituen ja epäsäännöllisesti räjähtäen. Duon olemus on maanis-depressiivinen. Heihin ei voi luottaa, eikä heidän kanssaan ole mukavaa. Esimerkiksi kappaleen Girl yltiöseksuaalinen jumitus on aidosti vaivaannuttavaa kuultavaa, kuin perverssisti himmennyttä The Doorsia. Suiciden mittakaavalla kepeän optimistiseen Keep Your Dreamsiinkin kehittyy intensiivisen hokemisen kautta häiritsevää sivumakua.
Suiciden nimetön debyytti todella haastaa kuulijansa. Se puhuu omalla kielellään, joka on vaaran, urbaanin minimalismin ja jakomielitautisen konepunkvision marinoimaa. Sen uljaimpana monumenttina vapisee Frankie Teardrop, jonka voi helposti kuvitella kirvoittavan nykyisyyden ja tulevaisuuden hornbyilta lisää säikähtäneitä kieltoreaktioita. Yhtä lailla sen ajattomalle vimmalle tulee löytymään ymmärtäjiä. Kahteen leiriin jakautumiselta ei voi välttyä, sillä Frankie Teardrop ei yksinkertaisesti sisällä vaihtoehtoa ”ihan okei”. Ei mikään vähäinen ansio, merkittävimmälle taiteelle tyypillinen.
Teksti: Antti Hurskainen
Yhtyekuva: Jeremy Gilbert / Wikimedia Commons
