27.10.2010
Ilmassa lentää laatusanoja kuten dynaaminen, harkitseva, pidättyväinen ja tunnelman ääreen syventyvä.
Suomenkielinen intiimi lauluntekijäpop oli kuvaus johon tiivistin Ville Ahosta bändeineen debyyttilevyn arviossa. Vaikka ruorissa on laulussa ja kitarassa vaikuttavan maestro Ahosen ohella neljä muuta soittajaa, ei soitossa juuri turhia pullisteluita kuule vaan minimalistiset hivelyt antavat keskiössä olevalle laululle väylää. Tässä ei silti ole koko totuus. Mitä muuta pitäis ehdottomasti kertoa kuvailtaessa Minä ja Ville Ahonen -yhtyettä?
Tätä selvittääkseni löin yhtyeen kanssa viisaita päitä yhteen Tampereen Yo-talon takahuoneessa, jossa viisikko palautui juuri soittamastaan keikasta Liekin lämppärinä. Ahonenhan oli tehnyt soolo- ja duokeikkoja jo pitkään, ennen kuin muutama vuosi takaperin nousi tarve rakentaa yhtye tukemaan kappalemateriaalia. Pitkään duokeikkoja Ahosen kanssa tehneen kitaristi Jani Hietasen ohella kokoonpanoon löytyi rumpaliksi mm. Risto-yhtyeen kapuloijana tutuksi tullut Alina Toivanen, basistiksi sekä Sydän, sydämessä että soolotuotannollaan vahvasti vakuuttanut Tuomas Skopa sekä koskettimiin Masi Tiitta. Tällä kokoonpanolla nuori yhtye kertoi Desibelillä mistä tultiin, missä ollaan ja mihin tästä suunnataan… ehkä.
Ensimmäisessä kappaleessa tarjoillun tiivistyksen ohella sellaisia laatusanoja kuin dynaaminen, harkitseva, pidättyväinen ja tunnelman ääreen syventyvä alkaa lennellä ympäri bäkkäriä. Suurimmasta osasta kappaleita oli jo olemassa melko valmis versio ennen bändin muodostamista, mikä varmasti vaikuttaa niiden sovitukselliseen ilmeeseen. Toki kun äänimaisemaa on lähdetty työstämään laajemman instrumentaation kanssa, on osan kappaleista tunnelmakin saattanut kääntyä ihan uusiin muotoihin. Ja osan kanssa on taas palattu isojenkin kokeilujen jälkeen takaisin lähtöruutuun.
Vaikka Ville luonnollisesti biisinkirjoittajana pitkälti vastaakin pilliin puhaltamisesta, analysoin itsekseni että jo bändin nimi kertoo siitä että mistään taustabändi-meiningistä ei ole myöskään kyse. Esimerkiksi Skopan soololta tuttu piilevä vinous kuuluu ainakin minun korvissani paikoittain myös Minä ja Ville Ahosen kappaleissa. Viisikko tiivistää asian niin että ollaan ehkä kasvamassa demokraattiseksi bändiksi, jos ja kun lisää biisejä tehdään enemmän yhdessä. Ainakin yhteishenki on hyvä, palikat liikkuu ja bändi koetaan jo nyt yhteiseksi hyväksi.
Miksi sitten juuri nämä soittajat? Hietaselta ja Ahoselta löytyy historia Hyvinkäältä. Toivanen taas oli joskus aiemmin ehtinyt pyytää Ahosta omaan bändiinsä ennen kuin Ahonen pyysi neitoa tähän kokonaisuuteen. Toivasen mukaan Ahosen suustaan päästämää lausetta: ”Olisi hienoa saada naisrumpali bändiin” ei saa unohtaa, vaikka kuitti heitetään ihan huumorimielessä… Tiitta taas tuli mukaan hiukan mutkan kautta. Alinalta oli mennyt käsi rikki hankeen kätkeytyneestä olutpullon sirpaleesta eikä bändi pystynyt soittamaan. Paranemista odoteltaessa Ahosesta alkoi tuntua että joku elementti tästä materiaalista vielä puuttuu – löytyi vanha tuttu Masi Tiitta ja koskettimet. Ahonen oli juuri tuolloin tekemässä Möttösen laulua johon sitten Tiitta keksi mainion pianokuvion. Skopan sovituksellinen nerokkuus taas tunnustetaan bändissä yleisesti.
Ville säveltää, mutta sanoitukset tehdään yhdessä Jussi Moilan kanssa. Joskus tulee ensin joku sävelkulku, joskus taas pala tekstiä, toisinaan valmis tarina. Ruodot tuodaan bändille valmiilla rakenteella, johon sitten aletaan työstämään yhdessä lihaksia luurangon päälle. Minä ja Ville Ahosen kohdalla musiikista ei lähdetä rakentamaan mitään isoa tornia tai korkealle nousevia siipiä kilvoittelemaan keskiössä olevan laulun kanssa, vaan instrumentaatio keskittyy intiimin ytimen leventämiseen melko pelkistetysti. ”Iholla olemista” korostaa vielä harkitut pysähtymiset asian äärelle. Tarjoan keskiössä olevasta ytimestä nimeä intiimi junnaus, jota siinä oli yhtä lailla jo Ahosen ja Hietasen duo-muodossa. Toivanen tiivistää osuvasti että bändi tuo kokonaisuuteen vain lisää ääntä, ei niinkään voimaa. Hillittyä ja pidättyväistä. Ehkä siitä on bändin myötä vähentynyt pateettisuutta?
Ahonen olisi voinut julkaista biisejään soolona tai duona jo muutama vuosi sitten, jos asiat olisivat menneet toisin. Viimeistään bändisoundin tuoman lisäarvon myötä ei ole lainkaan ihme että Johanna Kustannus päätti julkaista yhtyeen levyn ja sitä kautta levyn tuottajanpallilla istunut Nick Triani oli myös juuri sopiva mies kirkastamaan yhtyeen lopullista ilmettä. Vaikka levyltä löytyy yhtenäinen tematiikka, oli sen sävellyksissä ja sovituksissa ehkä jonkin verran heittelevyyttä ja epäyhtenäisyyttä jota Trianin näkemys tasapainoitti Ahosen mielestä juuri oikealla tavalla. Vahvojen soittajien ja vaihtelevien mieltymysten yhteennivojana Nick oli mies paikallaan. Tekninen pilkunviilaus ei olisi tälle levylle sopinut vaan hiomistyötäkin tehtiin kuten sovituksia – enemmän sipauksin ja hivelyin. Paketti oli jo studioon tultaessa aika valmis.
Ja mitä jatkossa? Levyn päättävä Musta virta irtautuu puolivälissään tarinankerronnasta pelkkään musiikilliseen tunnelmanluomiseen ja yltää lopulta lähes teknoon asti. Täysin poissuljettu mahdollisuus ei ole että siitä jatkettaisiin seuraavalla levyllä elektronisissa maisemissa mutta ihan yhtä hyvin saatetaan siirtyä tätäkin akustisempaan muotoon. Tähän mennessä saatu palaute on ollut sen verran hyvää (Desibelin ohella myös mm. Helsingin Sanomat tarjoili täydet viisi tähteä) ja fiilis bändissä sen verran vahva että jatkoa sopii odottaa. Bändin tavoitteena on pitää toiminta mielekkäänä ja mieli avoimena. Todennäköisesti Ahonen ei silti ainakaan muuta takaisin Hyvinkäälle näppäilemään kitaraa…
Teksti: Ilkka Valpasvuo, kuvat: myspace.com/villeahonen
