25.10.2010
Blueselämää loppuun asti viettäneen irlantilaiskitaristin elämästä kertova dokumenttielokuva toimii hyvin.
Strange Music / Eagle Rock
Vuonna 1948 syntynyt irlantilainen kitaristi Rory Gallagher oli eittämättä yksi valkoihoisen pop-kulttuurin suuria kuusikielisen taitajia. Ensin yhtyeensä Tasten ja sittemmin 25 vuotta soolouralla maailmaa bluesrockin voimin kiertänyt herra menehtyi vuonna 1995 ja on jäänyt enemmän pophistorian sivuhahmoksi kuin yhdeksi suurista ainakaan muiden kuin asianharrastajien keskuudessa. Miksi näin? Tuore dokumenttin Ghost Blues – The Story Of Rory Gallagher tarjoaa vastauksia tähänkin kysymykseen.
Ian Thuilieren ohjaama elämäkerta sukeltaa Roryn elämään velipoika ja manageri Donal Gallagherin, bändikavereiden , aikalaisten ja seuraajien Bob Geldofin, Bill Wymanin, Johnny Marrin, The Edgen ja Slashin, ohjaaja-journalisti Cameron Crowen ja tottakai myös maestron itsensä sanoin. Muddy Watersin ja muiden bluesmiesten perintöä kunnioittava herrasmies ei urallaan noussut samanlaiseksi supertähdeksi kuin vaikkapa Jimi Hendrix tai Jimmy Page ehkä siksi ettei suostunut julkaisemaan pophitikkäitä singlejä vaan halusi kiertää ja julkaista albumeja – olla oma herransa ja keskittyä livenä soittamiseen. Biisimateriaalista olisi kyllä listahittejäkin löytynyt…
Ei Rory omallakaan ajallaan ollut mitenkään varjossa – mies äänestettiin mm. Melody Makerin vuoden muusikoksi vuonna 1972 ennen Pageä, Claptonia ja kumppaneita. Olihan Gallagher ehdokkaana myös Rolling Stonesin kitaristiksi, mutta kokeilu kariutui roolitusongelmiin. Rory ei olisi päässyt käyttämään upeaa lauluääntään ja kolmas keulakuva samaan bändiin olisi ollut mahdoton yhtälö. Jälkeenpäinhän mm. legendaarinen kitarafirma Fender on nimennyt yhden mallinsa aina samaa aikaa nähnyttä Stratocasteria luukuttaneen Roryn mukaan. Dokumentti pääsee myös ikuistamaan The Edgen paljastamaa muistolaattaa Rorylle Rory Gallagher-aukiolla Dublinissa. Ja kyllähän nuo 30 miljoonaa myytyä albumia jostain kertovat…
Kaiken kaikkiaan elokuva on viehkeä ajankuva rock-urasta 60-luvulta 90-luvulle osana isoja, väännöstä yhtiöiden ja kaikenlaisten urasuunnittelijoiden kanssa ja lopulta myös loputtoman kiertämisen uralla viihtyvien muusikoiden parissa niin harmittavan yleisen alkoholin ja lääkkeiden käytön kuolemankierteestä mikä lopulta johti myös Roryn poismenoon maksansiirron komplikaatioihin vuonna 1995. Rory eli blueselämää viimeisen päälle. Suomenkielistä tekstitystä paketista ei löydy joten jos englantisi ei ole hallussa niin taustat saattavat jäädä hiukan hämäräksi. Muuten livesoittonäytteiden ja puhuvien päiden yhdistelmällä etenevä dokkari toimii oikein hyvin.
Bonuksena paketissa on nuo aiemmin levymuodossa arvioidut Saksan televisio-keikat The Beat Club Sessions, jossa Rory bändeineen kaahaa kaikkiaan 16 biisiä mukaansatempaavaa bluesrockia. Vaikka kontrastit ja käytetyt väriefektit ja muut ovatkin ällöttävintä mahdollista seiskytluvun televisio-kikkailua, ei se muuta sitä tosiasiaa että tiukan trion soitto rokkaa kuin hirvi!
Teksti: Ilkka Valpasvuo, kuva: Harry Potts / Wikipedia
