Jalometalli 2010

Perjantai 13.8.2010

Tänä vuonna yhdeksättä kertaa järjestetty Jalometalli on jo vuosia vetänyt puoleensa ja kiehtonut, mutta viidensadan kilometrin välimatka on tuntunut liian pitkältä hyvillekin festareille – aina tähän kesään asti. Ilmeisesti viimeistä kertaa Teatrian tienoilla järjestetty tapahtuma eroaa metallitapahtumana esimerkiksi Tuskasta hieman maanläheisemmällä ja pienemmällä, mutta sitäkin vauhdikkaammalla meiningillään – ja toisaalta siinäkin, että festivaali keskittyy alan isoimpien ja tunnetuimpien nimien sijaan enemmän ihkauusien kykyjen ja marginaalissa paremmin viihtyvien aktien esiintuomiseen.

Lopulta erinäisten vaiheiden myötä myös Tampereen edustus löysi tiensä tapahtumapaikalle likimain puolivälissä Suffocationin vetoa. Ensimmäistä kertaa Suomen maaperälle tiensä löytänyt pitkän linjan jenkkideath-orkesteri tuntui aiemmin kesällä todistettuun Cannibal Corpseen nähden biiseiltään ja meiningiltään laihemmalta, mutta lainkaan hassumpi keikka ei silti ollut. Vokalisti Frank Mullenin hoopo lavashow ja välispiikit kuuluivat asiaan ja sounditkin toimivat ulkotiloista huolimatta melkoisen hyvin. Rakkauslauluna esitellyn Entrails Of Youn ja Infecting The Cryptsin murjonnan tahtiin oli ihan hienoa aloitella viikonlopun livetahteja, mutta suuremmankin vaikutuksen bändi olisi voinut jättää.

Toisin kävi sen sijaan sisälavalla seuraavana esiintyneen Macabren kohdalla. Chicagolaisten murhametalli kärsi suttuisista soundeista, mutta samalla kokoonpanolla 25 vuotta toimineen bändin omaleimaisuus voitti puolelleen. Takametsien junttiurpoilta näyttäneen kolmikon simppeliä, mutta arvaamatonta mättöä kuljetti mukavasti eteenpäin laulajakitaristi Corporate Deathin iltasatumaisen verkkaalla tahdilla selittelemät tarinat biisien häiriintyneistä taustoista, jotka toivat esitykseen tyypillisten metallikeikkojen yleisön nostatuksia ja machoilua syvempää imua. Keikan mieleenjäävimmän hetken tarjosi Impaled Nazarene-kuulapää Mika Luttisen vokalistivierailu omien sanojensa mukaan "maailman parhaan bändin parhaan biisin", Serial Killerin ajan. Tylsiä hetkiä keikkaan ei muutenkaan mahtunut, sen verran laadukasta ja kieroa Macabren mättö on – jonkinlainen deathmetallin vastine Nomeansno:lle?

Macabren lopetettua panokset silti vain kovenivat Carcassin asteltua ulkolavalle. Pari vuotta sitten Tuskassa nähty bändin ensimmäisen comeback-kiertueen keikka oli vaikuttava, mutta hieman jäyhän ja etäisen tuntuinen. Toisin sanoen odotukset tätä revanssia kohtaan olivat ehkä suhteettomankin korkealla, mutta voi sitä riemua kun ne täytettiin! Corporal Jigsore Quandrylla alkanut keikka toimi niin tekniseltä kuin fiilispohjaiseltakin kantilta tarkasteltaessa todella hyvin ja bändi oli hienossa vireessä.

Tuskaan nähden Jalometallin vähäisempi väkimäärä ja niukemmat tilat suovat varsinkin iltahämärän ulkokeikoille myös henkilökohtaisemman, jopa intiimimmän tunnelman. Tokihan comeback-meininki aina arveluttaa, mutta Carcassin diskografia tuntuu tänä päivänäkin relevantilta kokoelmalta aikaa kestäviä metallihelmiä, ja näyttää bändi löytäneen jälleen sen kuuluisan kipinänkin. Setin Heartwork-painotteisuus ei sattuneista syistä juuri haitannut, joten tukka heilui ja antaumuksella niin Buried Dreamsin, Carnal Forgen, nimikkobiisinsä kuin jonkin sortin yllätykseltä tuntuneen Death Certificatenkin tahtiin. Toki hienoja hetkiä tarjoiltiin myös bändin muilta levyiltä, kovimpana tietenkin Reek Of Putrefaction, yksi kovimmista grindcore-vedoista ikinä, jonka viihdearvoja nostaa kitaristi Bill Steer - velmun rennosti lavalla käyttäytyvän hippiäisen avatessa suunsa mikin ääressä meinasi miehen epäinhimillistä murinaa tuntevakin hämmentyä!

Toisaalta bändiin vähemmän tutustuneen henkilön näkökulmasta suhteellisen vähäeleinen kokoonpano tuskin herätti deathmetal-setien nostalgiasessiota suurempia fiiliksiä, mutta näillä paukuilla Carcassilta uskaltaisi kyllä jo odottaa paluuta studioonkin - toiminnassa on oikeaa henkeä, biisit saavat niskat kipeiksi ja tunteen määrä ihokarvat ryhdikkäiksi, joten miksi ei? Maailmassa näyttäisi todellakin riittävän tilaa pätevälle ja ennen kaikkea elinvoimaiselle deathmetallille!

Liverpoolilaisten löylytyksen jälkeen Lord Vicarin perinnerikas doom sai tarjoilla ruokailuviihdettä ja loppusilauksen perjantaille. Melko pienelle väelle esiintynyt, Reverend Bizarresta tutuksi tulleen Peter Invertedin nykyinen bändi groovaa ja voi hyvin 70-lukulaisessa hengessä. Bändistä huokui monillekin doom-kokoonpanoille ominainen innostuneisuus omaan jumitusjytäänsä ja fiilistä riitti, mutta siltikin keikasta jäi enemmän perinteitä kunnioittavan kuriositeetin maku. Juuri mitään uutta Lord Vicar ei tarjoa, mutta varmasti puristeillekin kookasta basistia myöten kelpaava kokoonpano kyseessä kyllä on – ja se mitä ilmeisimmin on myös aktin tarkoitus, joten kädet ylös ja pää nytkymään.

Ja niin soljui ohitse yksi perjantai 13.päivä puoliksi maanteiden, puoliksi metallin parissa. Lauantaita jännittäessä ja Oulun yöelämää vältellessä tapahtuman ensimmäisestä päivästä jäi oikein hyvä maku, joten eikun juo... tai siis lepäämään!

Lauantai 14.8.2010

Alueelle lopulta tiensä jälleen löytäneet hevimetallijässikät onnistuivat kuin onnistuivatkin missaamaan ainoastaan avausakti Sadistik Forestin, joten tunnelmaan asettumista sai alkaa harjoittamaan ulkolavan lauantaille korkanneen Forced Killin parissa. Vasta parin vuoden ikäinen, vielä demotasolla toimiva bändi vakuutti pätevästi tykitetyllä perinteikkäällä thrashillaan, mutta livetoiminnassa on vielä toivomisen varaa. Liekö jätkillä sitten paha kanuuna päällä vai missä vika, mutta vauhdikas farkkuliivimättö toimisi riehakkaalla meiningillä paremmin. Lupaava akti jokatapauksessa.

Sisälavalla räyhännyt, juuri hiljan debyyttinsä julkaissut Coprolith oli jo rässipartiota valmiimpi tapaus, mutta nuhjuiset soundit yhdistettyinä tuntemattomaan kappalemateriaaliin jättivät bändin etäiseksi. Deathia ja blackia nupit kaakossa räyhäämällä bändi jätti suhteellisen kiinnostavan kuvan itsestään, mutta mikäli oletettuja nyansseja biiseistä löytyikin, jäivät ne kuulumattomiin. Luonnollisesti seurauksena oli puutuneisuus ja bändin heivaaminen peruskauran sekaan, joten jälkitarkastusta odotellessa.

Päivän tuhdilta näyttänyt blackmetal-annos sai suoraa jatkoa ulkolavalta käsin kun kotikaupunkiylpeyttä herättänyt tamperelainen Urn pääsi aloittamaan – on se piru kun pitää lähteä viidensadan kilometrin päähän katsomaan paikallista aktia! 90-lukulaisen pahamaineisiin tunnelmiin vieneen orkesterin perinteikäs blackthrash nostatti hyvää fiilistä, kuten myös jäsentensä "haudasta nousseiden habitus". Rankkasateen olisi myös luullut sopivan tunnelmaan, mutta niin vain kuuroa oli lähdettävä karkuun, mutta onneksi se oli nopeasti ohi – bändille itselleen tuntui olevan asianmukaisen samantekevää, vaikka olisivat lopunkin keikkaa soittaneet vain uskollisimmille seuraajilleen. Jossakin Kreatorin ja Darkthronen välimailla operoivan nelikon toimintaa jaksoi seurailla pitkälle hyvin mielin, mutta Urnin materiaalia Possessed By Satania ja Legions Unitedia paremmin tuntematta käteen ei lopulta jäänyt kovin paljon – jatkotarkkailuun, ehdottomasti!

Coprolithin ja Urnin mättöpohjaisen blackin jälkeen Rovaniemeltä alunperin peräisin oleva Black Crucifixion toikin hyvää vaihtelua. Maalailevampi, syystäkin vanhempaan Celtic Frostiin vertailtu bändi oli esiintymisensä ja ulkonäkönsäkin puolesta hillityn tyylikäs ja tunnelmallinen, mutta silti ulosanniltaan raaka ja arvaamaton. Jo iäkäs, mutta harvakseltaan levyjä julkaissut bändi iskisi taatusti paremmin pienimuotoisemmissa klubiolosuhteissa, mutta näinkin orkesteri herätti kovasti mielenkiintoa tulevien toimiensa suhteen. Black Crucifixionin biiseissä oli aistittavissa samanlaista mystistä, oudosti puoleensavetävää otetta kuin esimerkiksi edellämainitun sveitsiläisen orkesterin levyillä, joten kyseessä oli hyvin positiivinen yllätys ja päivän toistaiseksi kovin veto. Pakollinen lisäplussa kitaristin soitinvalinnasta: Telecaster on todellinen jokapaikanhöylä, jota varsinkin metallikeikoilla näkee aivan liian harvoin – kerrassaan mieltäylentävä yksityiskohta kaikkien tyylilajia varten räätälöityjen hevikirveiden seassa.

BC:n lopetettua olikin aika matkata Jerusalemin suuntaan – seudun ensimmäiseksi blackmetal-yhtyeeksi tunnustautuva Melechesh kun aloitti itämaisen kansanmusiikin värittämän rienaus-operaationsa ulkolavalla. Pätevää räimintäähän se oli, vaikka ajoittain itämaiset rytmit ja kitarakuviot tuntuivatkin jo vähän väkinäiseltä, liiankin itsetarkoitukselliselta mausteelta. Tosin toisen kitaristin ninjamainen terroristiasu oli kyllä hauska, ilmeisen sanomapitoinen yksityiskohta. Bändille suotuun soittoaikaan nähden melko lyhyeksi jääneestä keikasta jäi ihan ok-fiilis, mutta ei sitten sen kummempaa – olisi tuota pidempäänkin kuunnellut. Toisaalta oli allekirjoittaneen keskittymiskykykin hieman kateissa, pian Melecheshin jälkeen kun tiedossa oli päivän pääesiintyjä Triptykonin nimikirjoitustilaisuus.

Sitä ennen oli kuitenkin vielä viimeinen mahdollisuus ottaa tuttavuutta jo toisen jäähyväiskeikkansa soittaneen Demilichin meininkiin. Deathchainista kaiketi parhaiten tunnettua massiivista basisti Corpsea lukuunottamatta hyvin vähäeleinen, mutta vikkeläsorminen orkesteri kärsi kokoonsa nähden melko vähäväkisen sisätilan taipumuksesta syödä soundeista paras terä, mutta tokihan ultratekninen ja omia latujaan kulkeva death-mäiske olisi kelvannut enemmänkin, jollei signeeraussessio oman metallidiggailun ykkössankarin kanssa olisi saanut pikkupoikamaisen punaposkiseen hämmennyksen tilaan. Vaan pöllähtipä paikalle aiemmin soittaneen Black Crucifixionin laulajakitaristikin, To Mega Therion-vinyyli kainalossaan – todettakoon siis, että Tom Gabriel Warriorin teosten ja ideaalien vaikutuksen laajuudesta ja merkittävyydestä erityisesti metalliyhteisöissä ei ole eikä tule olla epäilystäkään. Vaan eipä mennä asioiden edelle...

Demilichin jälkeen ulkolavalle saapuvaksi odotettiin Gorgorothia, tuota vuonojen maan oman Dave Mustainen, Infernuksen vetämää black-partiota. Olisi ollut kiinnostavaa päästä näkemään miten yhtyeen laulaja Gaahlin ja basisti King Ov Hellin siirtyminen sivuun (ja oman Gorgorothinsa perustamiseen josta kuitenkin tuli Infernuksen kanssa käydyn lakitaistelun jälkeen God Seed ja sittemmin pelkkä Ov Hell Gaahlin lähdettyä lätkimään...) onkaan bändin soundiin vaikuttanut. Kävi kuitenkin niin, että ilmeisesti aivan kaikki bändin kamat esiintymisasuja myöten olivat päätyneet lennolle paikkaan X, joten Gorgoroth esiintyi lopulta sisälavalla kello 02:30 eli puolitoista tuntia varsinaisen viimeisen bändin ja tunti valomerkin jälkeen. Harmillinen käänne, mutta Gorgoroth-paitojen määrästä päätellen moni säästyi tässäkin totaaliselta pettymykseltä.

Pitkän tauon myötä illan ohjelma jatkoi kuitenkin aikataulun mukaisesti ja sisälavalle nousi kymmeneltä Ross The Boss. Entisen Manowar-kepittäjä Ross Friedmanin perinnevoimaheviakti nostatti ennakkoluuloisen niskakarvat pystyyn, mutta lopulta kyseessä oli positiivinen yllätys. Bändi keskittyi oleelliseen, svengasi komeasti ja toiminta oli juuri tarpeeksi, muttei kuitenkaan liian pöyhkeää – lisäksi laulaja Patrick Fuchs omaa hienot, bändin tyyliin sopivat nahkakeuhkot. Vaikka bändin oma materiaali tuntuikin ihan muotovaliolta, oli päivänselvää mitä ihmiset olivat tulleet kuulemaan. Kun setin puolivälin paikkeilla lavalla olleista kahdesta rumpusetistä kookkaamman pallille istahti Scott Columbus – entinen Manowar-jäsen hänkin – oli vanhakantaisen sankarihevin aika raikua ihan tosissaan. Idea kuulostaa jo syntyessään mätääntyneeltä, mutta oli huvittavaa huomata konseptin toimivan mainiosti. Lisäksi männä vuonna Provinssirockin turmion partaalle vieneen Manowarin livenä todistamisen myötä on helppo todeta Ross The Bossin olevan jujusta paljon itse orkesteria paremmin selvillä. Tympeisiin palopuheisiin ja macho-urpoiluun bisseineen ja topless-tyttöineen perustuvaa "täydellistä hevishow´ta" pyörittäessään Manowarin jätkät taisivat unohtaa asian ytimen: ponnekkaan soiton ja tiukat biisit, ja niitähän RTB:n repertuaarissa riitti. Muutenkin kevyempi rytinä toi mukavasti vaihtelua muuten niin synkissä ja raskaissa tunnelmissa pyörineen lauantain kulkuun, joskin se kaikkein synkein ja raskain oli vasta edessä.

Kas, kun yhdeltätoista koitti sen keikan aika, mikä sai ihmisen lähtemään näin kauas armailta kotikonnuiltaan. Kolme vuotta sitten juuri ja juuri missattu Celtic Frost lakkasi pian edellisen Suomen – tarkalleen ottaen juurikin Oulun Qstockin – keikkansa jälkeen olemasta ja nyt kolmen vuoden odotus oli päättymässä. Warriorin nykyinen kokoonpano Triptykon todisti jo vuoden 2010 toistaiseksi parhaalla metallilevyllä olevansa todella pätevä, yllätyksiinkin kykenevä yksikkö, mutta perinteisesti bändien hyvyys mitataan livetilanteessa. Triptykonin aloitettua ei jäänyt epäilystäkään etteikö kyseessä olisi koko viikonlopun, jollei koko kesän tai tiedä vaikka koko tähän asti kuluneen vuoden kovin keikka.

CF-klassikko Procreation Of The Wickedilla lanaten käynnistynyt setti oli laaja, muttei mikään nostalgiatrippi. CF-standardit oli sovitettu Triptykonille sopivaan, ruhjovaan muotoon ja niitä kuultiin monta, mutta keikan selkäranka oli keväällä ilmestyneen Eparistera Daimonesin varassa. Herpaantumatta todella intensiiviseen ja hypnoottiseen kokemukseen johdattanut Warrior vei syvästi musiikkiinsa hurahtaneen fanin sekavaan ja liikuttuneeseen tilaan, jollaisia saa edes livetilanteessa koettavakseen todella harvoin. Oli kyse sitten The Usurperin tukanheiluttamiseen kutsuvasta venkoilusta, Descendantin hetkessä järjettömyyteen räjähtävästä hidastelusta, Necromantical Screamsin jylhistä tunnelmista tai keikan päättäneiden, yhteensä reilut puoli tuntia kestäneiden Synagoga Satanaen ja The Prolongingin päättymättömästä ruhjonnasta, keikka piti otteessaan ja todella keskittyneenä. Järjettömän raskaat soundit, todella tunnelmalliset valot ja kovasti esiintymisestään nauttinut ja itsevarmasti toiminut bändi tekivät keikasta jo sinänsä mahtavan, mutta kuulla ja nähdä suursuosikkinsa ensimmäistä kertaa on aina ainutlaatuinen, parhaan osaamisen mukaankin sanallisesti kuvailtuna kauas herättämistään tuntemuksista jättävä kokemus.

Triptykonin jälkeen tarjolla oli vielä brittiheviorkka Angel Witch (ja se Gorgoroth), mutta täysin tyhjentyneestä mielentilasta johtuen oli parempi poistua käymään kokemustaan läpi leirintäalueen suuntaan. Mainio tapahtuma, ikimuistoinen päätös, ja toivon mukaan ensi vuonna myös uudelleen. Kiitokset Jalometallin väelle!

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund
Lisää kuvia tapahtumasta.