23.08.2010
Grindcoren esitaistelija sai nimensä historiankirjoihin valtavia soundio- ja sävellysteknisiä harppauksia ottamalla.
Liverpool muistetaan varmasti parhaiten maailman tunnetuimman pop-yhtyeen kotikaupunkina, mutta 80-luvun puolivälissä sieltä kantautui myös hieman toisenlaisia säveliä. Vuonna 1985 perustettu Carcass tuli birminghamilaisen Napalm Deathin rinnalla tunnetuksi tärkeänä grindcoren esitaistelijana, mutta bändi ei aktiiviuransa aikana tyytynyt kuitenkaan silkkaan ruumishuonerytkeeseen. Jo simppelisti nimetyllä kolmannella albumillaan Necroticism: Descanting The Insalubrious (1991) valtavia soundi- ja sävellysteknisiä harppauksia deathin ja grindin standardeihin nähden ottanut remppa sai nimensä lopullisesti metallin historiankirjoihin Necroticismia vuonna 1993 seuranneella Heartwork-albumilla.
Edellämainitun nimihirviön sisuksistaan paljastamat mutkikkaat mättörallit muuttuivat Heartworkilla yksinkertaisempiin ja melodisempiin, obduktiivinen sanoitusmaailma aavistuksen yleismaailmallisempiin synkistelyihin, kitaristi ja perustajajäsen Bill Steerin matalat murinat loistivat täysin poissaolollaan ja soundeista oli kaavittu pois kosolti kalmaräkää, puhumattakaan rankasti sensuroidun, gore-pitoisen kansitaiteen vaihtumisesta H.R. Gigerin ajatuksia virvoittavaan taiteeseen – mutta levy itsessään on loistava esimerkki raskaasta ja koukuttavasta deathmetal-kokonaisuudesta.
Ruhjovasti levyn käynnistävä Buried Dreams asettaa kulkutahdin jylhien melodioiden, ankarasti ruhjovan kitaravallin, monen sadan kilon voimalla jytisevien rumpujen ja laulajabasisti Jeff Walkerin rähisemin sanoin: Welcome, it's a world of hate / your life of buried dreams smothered / by the soils of fate.
Kuulostaa pahaaenteilevältä, ja sitä se onkin – jos ei kakkosisku Carnal Forgen kohdalla vielä tukka heilu edes vertauskuvallisessa mielessä, on kuulijassa vika. Intensiivinen rysäys räväyttää kerralla adrenaliinitankin auki tempon kohotessa samaa tahtia verenpaineen kanssa ja toisaalta samalla kappale esittelee kenties levyn komeimman melodioiden ja soolojen skaalan.
Kolmosraita No Love Lost lähentelee rokkaavuudessaan jo pätevää sinkkuainesta, mutta neljäntenä käyntiin lävähtävän nimikkoraidan olisi suonutkin videoineen kasvavan hitiksi. Erinomaisen mieleenpainuvin kitarakuvioin koristeltu täsmämätön ja rokimman riffittelyn ristisiitos on yksi genren komeimpia helmiä – samalla raskas ja tunteita herättävä, mutta myös koukuttava, ilkikurisesti virnuillen luokseen houkutteleva pirulainen, kuten koko levykin.
Hengästyttävästä alkunelikosta eteenpäin levy liitää loppuun asti vailla yhtään sen kummempia notkahduksia. Erillisen maininnan ansaitsevat sittemmin Mastodoniltakin pienimuotoisen kunnianosoituksen osakseen saanut, sävykäs ja äkkiväärä This Mortal Coil sekä majesteettinen päätösraita Death Certificate. Laatu on tasaista – ja nimenomaan sillä hyvällä tavalla. Biisit eivät pääse toistamaan samoja jekkuja liiaksi, vaikka jo levyn ensimetreillä asetetuissa koordinaateissa pysytelläänkin. Jokaisella raidalla on oma tarkoituksensa ja kokonaisuus on helppo ottaa ainakin musiikkityylin ystävän näkökulmasta vastaan, mutta toisaalta se palkitsee vielä vuosienkin keskittyneen kuuntelun jälkeen paljastamalla itsestään uusia puolia menettämättä alkuperäistä viehätystään.
Tämä lienee väärä yhteys väitellä siitä, oliko Heartwork kaikkien aikojen ensimmäinen melodista deathmetallia sisältänyt levy, mutta sen sijaan tämä on juuri oikea yhteys todeta sen olevan itselleni tyylilajin merkittävin julkaisu, mielestäni jopa omalla sarallaan ajaton klassikko – ihan siinä missä Carcassin miekkosten esikuvien, kuten Celtic Frostin tai Iron Maidenin, tunnetuimmat ja rakastetuimmat tekoset. Tämä fakta realisoitui itselleni ärsyttävänä, mutta samalla hienoista hetkistä muistuttavana niskakipuna bändin Jalometallin keikan jälkeisenä aamuna – moisen tuntemuksen kanssa on vaikea olla eri mieltä.
Teksti: Aleksi Leskinen
Bändikuva: Earache.com
