Flow 2010 – sunnuntai

Flow´n sunnuntait ovat pruukanneet olla rennompia ja perheystävällisempiä kuin muut päivät ja niin osin nytkin – siitäkin huolimatta, että päivä tarjosi viikonlopun svengaavimman sekä mieleenpainuvimman esityksen. Ja toisaalta täytyy myös todeta, että se tasapuolisuuden nimissä tarjosi ihan yhtä paljon yhdentekevää huttua kuin muutkin päivät, kenenkään nimeä nyt erikseen mainitsematta.

Päivän piikkipaikan otti Kemmuru, joka hyvistä levyistään huolimatta aina on vakuuttanut enemmän livenä. Ja niin nytkin: J-Laini tarjosi taustat ja Aksim ja Jodarok jutut ja sehän kulki. Mm. Meya rahat, Humehii, liuta vierailijoita kuten Roope K, Dxxxa, Ruudolf ja niin eteenpäin takasi leppoisan, mutta silti vesitiiviin eikä millään lailla pyrkyröivän setin tältä aina niin viihdyttävältä ryhmältä sunnuntain aloitukseksi.

Ville Leinosen esiintyminen Tiivistämössä olikin sitten kaikkea muuta kuin leppoisa – ikimuistoinen kylläkin. Leinonen liikkui pääosin samoilla linjoilla kuin taannoisella Ilosaaren-keikallaan ja siksi en ala sen tarkemmin miehen liikkeitä selostamaan. Tyydynpä vain toteamaan, että sen verran väkevää kamaa sekä lavalla että lavan ulkopuolella viime aikoina suoltanut iskelmäprinssin ja avantgardistin yhteensulautuma elää ilmeisesti tällä hetkellä niin hurjaa luomiskautta, että lienee pakko ottaa erikoistarkkailuun kaikki miehen puheet uusista ja jo äänitetyistä albumeista. Leinosen ja yhtyeensä esitys liikkui sulavasti viihteen, taiteen ja teatterin rajamailla ja ainakin allekirjoittaneella on taas kuva moniosaajasta, jonka voi hyvin nostaa Rätön ja Lehtisalon rinnalle, kohta ehkä korkeammallekin.

Teltassa The Radio Dept. tarjoili levyiltä tuttua, uneliasta ja säröilevää popmusiikkiaan. Ja siinä se: kitarat kyllä surisivat ja lavalle oli melkein saatu oikeat rummutkin, mutta ongelma oli sama kuin perjantain Airin – mikään ei todistanut sen puolesta, että yhtyettä tarvitsisi kuunnella muuten kuin levyltä. Liki yksi-yhteen-versiot yhtyeen levytetyistä kappaleista olivat toki viileän tyylikäitä, mutta miksi mennä keikalle, jos tarjolla on levymusiikin lisäksi vain t-paitoihin pukeutunut yhtye?

Ameriikan San Fransiscon indieläisiä Girlsiä vaivasi vähän toisenlaiset ongelmat – levyltä melko mitäänsanomattoman kuvan itsestään antanut yhtye ei ollut lavalla pekkaa pahempi. Vanhaa aurinkopoppia hyväksikäyttäen viime vuoden indiesensaatioksikin kehuttu Girls esitti ensimmäisen viiden biisin ajan lähinnä puisevan tylsää ja laahaavaa, täysin biisitöntä suolistokaasua. Kuulemma oli yhtyeen otteet loppua kohden parantuneet, mutta laihaksi lohduksi olisi parannus jäänyt päälavaa kohti siirtyneelle kuulijalle, etenkin kun ne joskus niin olennaiset biisit loistivat poissaolollaan.

Kongon demokraattisessa tasavallassa jo 1960-luvulla perustettulla Konono n°1:lla ei tasapuolisuuden nimissä tuntunut silläkään olevan kuin yksi biisi, mutta se olikin sitä kovempi!. Likembé-sormipianojen, rumpu-perkussioiden ja vokaalien voimin kongolaisryhmä esitti reilun tunnin verran helposti lähestyttävää mutta naurettavan tiukkaa ja intensiivistä rytmittelyään, joka huusi groovea. En osaa sanoa montako eri biisiä yhtye esitti, mutta kaikki tuntuivat palaavan yhteen ja samaan: mielettömän tehokkaaseen, jumittavaan ilotulitukseen, joka sai liikettä jäyhimpiinkin. Tämänkaltaisen yhtyeen nimi pitäisi olla Monotonix! Monono n°1?! Viikonlopun riemastuttavin keikka ja jos levyt ovat etäisestikään yhtä mainioita, menevät ne heti hankintalistalle. Ainakin allekirjoittanut nauttii suunnattomasti enemmän tällaisista rytmittelijöistä kuin Flow´n pari vuotta sitten täyttäneistä soulpumpuista.

Toinen ennestään tuntematon Flow-artisti, joka jätti itsestään positiivisen kuvan, oli sunnuntai-illan Caribou. Teltasta päälavalle Jonsín peruuntumisen takia ja joidenkin teknisten syiden takia (joita ei alueella ilmeisesti muistettu kertoa – internetissä kyllä) aikaistunut nelikko paukutti menemään tiiviinä, lavan keskelle kasautuneena yksikkönä. Rytmisesti yhtye esitti mielenkiintoisen monipuolista popmusiikkia, ja vaikka sävellyksellinen anti tuntui paikoin melko pureksitulta, menee yhtye tarkemmin tsekattavien listalle. Viikonlopun positiivinen yllättäjä.

Sunnuntain pääesintyjäkin yllätti, tavallaan. The xx:n viimevuotiselta levyltä mieleen on jäänyt vain ja ainoastaan tunnelma, joka on oudon tehokkaan vangitseva – biisejä on sen sijaan ollut ikävä. Oli jännä huomata, että keikalla kateissa olivat molemmat. Romy Madley Croftin ja Oliver Simin kaksin hoitama laulutontti oli yhtyeen parasta antia, muuten käteen ei oikein jäänyt mitään. Kyllä siellä täällä kuuli kaikuja siitä hienosta fiiliksestä, jonka yhtye loi albumilleen, mutta pääosin tämä kehuttu ja kohuttu yhtye oli varsin yksitoikkoinen ilmestys. Toisaalta on hienoa, että vaihteeksi tällainen vähäeleisyys kiinnostaa ihmisiä, mutta onhan siihen parempiakin vaihtoehtoja.

Siirry tästä takaisin Flow´n lauantain pariin.

Teksti: Jani Ekblom
Kuvat: Flow Festival / Sami Heiskanen (Kemmuru), Jussi Hellsten (Ville Leinonen), Vilhelm Sjöström (Konono n°1)