06.03.2010
Täydellinen levy musiikilliseen alkukesään, jossa ei tunneta aikaa tai paikkaa.
Syyskuisena aamuna 2006 värjöttelin Sokoksen edustalla jonottamassa lippuja Nick Caven keikalle Finlandia-taloon. Edessäni kuulin kahden henkilön käyvän keskustelua kuuntelumieltymyksistään. Toinen heistä totesi huomaavansa vuosittain syksyn saapuneen kun Caven albumit ovat alkaneet taas pyöriä soittimessa. Tuomitsin repliikin mielessäni pinnalliseksi ja typeräksi. Kyllähän hyvä musiikki ylittää vaivaiset vuodenaikojen vaihtelut. Nerokkuus on nerokkuutta, satoi sitten lunta tai vettä ja oli sitten jalassa pitkät kalsarit tai ei.
Suhteeni Karkkiautomaatin kolmanteen ja viimeiseen pitkäsoittoon Suudelmilla on pakottanut pohtimaan aihetta enemmän. Olen nimittäin valmis julistamaan sen liki täydelliseksi kevät- / kesälevyksi. Vaikka kuulin Karkkista ensi kertaa eräänä keväänä ja rakastuin siihen pysyvästi noin vuotta myöhemmin, ei todellinen kalenterikierto ole tässä olennaisinta. Suudelmilla edustaa musiikillista alkukesää. Se on fiktiivinen, mutta riittävän tunnistettava tila, jolle ei löydy tyydyttävää vastinetta todellisuuden toukokuista.
En esimerkiksi voisi oikeassa elämässä olla vähempää kiinnostunut seikkailemisesta – sana itsessäänkin etoo. Silti kun Jansku huokailee kappaleessa Seikkailuun voittamattoman urkukuvion saattelemana ”ota viesti vastaan / sua kaukomaa kutsuu”, en voi kieltäytyä. Avautuu maailma, jossa samalla juoksennellaan päättömästi kuin A Hard Day’s Night -elokuvassa, mutta kyetään pirteyden keskellä myös kaihoisampiin ja moniulotteisempiin tunnetiloihin. Aikaa ja paikkaa ei ole, eikä sen enempää todellisen kesän ahdistavaa hiostavuutta yhdistettynä jäätelön korkeaan hintaan ja lähistöllä oksentaviin teineihin. Suudelmilla ollaan naiivin täydellisesti.
Karkkiautomaatin taival sai alkunsa Lahdessa vuonna 1993. Yhtye esiintyi ensimmäistä kertaa levymuodossa samalla Levy-yhtiön EP:llä, jolla myös muuan Apulanta debytoi. Parin lyhyemmän tallenteen jälkeen oli esikoispitkäsoiton Karkuteillä (1994) aika. Kitaristi-laulaja Janne Kuuselan, basisti Sami Häikiön ja rumpali Mikko Huuskon muodostama trio veivasi tuolloin simppeliä ja parhaillaan vastustamatonta punkpoppia. Toinen täyspitkä Kaksi-nolla (1996) jatkoi samaa energisen iskevää linjaa.
Vaikka alkuaikojen Karkkis-katalogi sisältääkin Särkyneen sydämen twistin, Yeah yeah Jennin ja Niin oot kaveria! -minihitin kaltaisia neronleimauksia, merkitsee Suudelmilla suurta tasonnostoa. Rumpalivaihdoksessa Huuskon korvasi Vesa Lehto, minkä lisäksi Jenni Rope (joka vastaa myös albumin kansitaiteesta) liittyi yhtyeeseen kosketinsoittajaksi. Klassisen ja viimeisen Karkkiautomaatin soundissa Janskun omalaatuinen sävelkieli saa tukea entistä hienostuneemmista sovituksista. Kevytpunk on yhä perustavalla tavalla läsnä, mutta albumin kappaleet rönsyilevät vaivatta kaikenlaisten konventioiden yli.
Jälkikäteen tarkasteltuna Suudelmilla voi vaikuttaa jonkinlaiselta välivaiheelta ennen siirtymistä Janskun myöhemmän Liekki -yhtyeen tunnettuun ja tunnustettuun progressiivisuuteen. Korppi (2003) ja Rajan piirsin taa (2005) ovat sarjassaan upeita teoksia, eikä Kuuselan kahden loistoyhtyeen vertailu edes ole kovin kiinnostavaa. Ei siksikään, että Suudelmilla voittaa nämä kilpailut enemmän kuin kaksi-nolla.
Rio Wamban iskelmä-rautalanka-lattarin ja tätä varioivan Wambada-loppusoiton väliin mahtuu 11 täysosumaa. Ja onhan tyylikäs avausraitakin sellainen. Suudelmilla huumaa tyylikirjonsa laajuudella onnistuen silti kuulostamaan yksinomaan Karkkikselta, tuolta sympaattiselta kolmen soinnun joukolta. Useat helmeilevät kertosäkeet vievät mielikuvia iskelmän kaunokkeihin ja nimenomaan ajalle, jolloin Love Records saattoi näitä vielä julkaista. Tyylipuhtain esimerkki tästä lienee Voi kuinka on tää maailmain, jonka äärimmäisen kauniin kliimaksin voi hyvin kuvitella itkettämään suuria ikäluokkia 70-luvun alkuun. Jo pelkästään kappaleen ensimmäinen rivi herättää ihailua: ”Mä nousen aikaisin / puen päälle verkkarin”.
Janskun tekstit ovat muutenkin suuressa roolissa mitä tulee epätodellisen viehättävään kesään. Karkkiksen maailma on sukua power popin sokerille, mutta kampuksen kauneimman tytön lisäksi Jansku kaipaa myös luontoa, vapautta ja arpaonnea. Periaatteessa korni ja lapsellinen materiaali suodattuu uniikin popfiltterin läpi kuplaksi, jota on lopulta hiton turhaa yrittää analysoida. Se toimii ja imaisee sisäänsä. Kuunnelkaa vaikka Aavikko-henkisestä Yks-kaks-motocrossista selvittyänne Minne vaan, joka aiheensa ja vetävyytensä puolesta on jonkinlainen kotimaisen indien vastine Springsteenin Born To Runille. Kun Jansku huikkaa ennen huimaa kertsiin kasvatusta ”Pois alta!”, liikutaan asialla, jolla rockin nähdäkseni tulisikin liikkua.
Luottavaista energiaa uhkuvien kappaleiden vastapainoksi Suudelmilla pitää sisällään myös surullisuutta. Parisuhteen aakkoset päästää akustisessa vuoropuhelussaan ääneen myös Jennin, jonka epävarma tulkinta tukee oivallisesti biisin hapuilevuutta. Vielä vaikuttavammin Karkkiksen maailman varjopuolia kuvaa rokkaava Toinen onneen vie komeine lyömäsoitin- ja falsettiosioineen. Oma lukunsa onkin sitten jo vaille kahdeksan minuutin instrumentaali Kemijoki, jonka progevivahteinen jumitus laskeutuu kuulaasti yöpakkasille.
On kevättalvi, kohta kevät. Intoilen taas Karkkiautomaatista. Olenko siis käytännössä samaa mieltä kuin tuntematon henkilö lippujonossa? En ole, mikäli hän tarkoitti nauttivansa Cavesta vain syksyllä ja että kasvukaudella murhaballadeihin olisi mahdotonta orientoitua. Tällöin vuodenaika astuu hallitsevaan rooliin kuin laskelmoiduissa kesähiteissä tai joululauluissa konsanaan. Sen sijaan allekirjoitan näkemyksen, mikäli henkilö x katsoi syksyn tuovan tiettyä lisäarvoa tästä riippumattomaan kuuntelunautintoon. Ei Suudelmilla todellakaan tarvitse koulujen loppua toimiakseen. Sen makean täyteläinen kupla on koska tahansa laatupoppia arvostavien käytettävissä. Muttei keväästä haittaakaan ole. Äkillisen valonpaljouden ja paskaisten sulamisvesien seasta voi hyvinkin löytyä se hiukan liian kaunis näkymä, tuoksu tai ääni, joka resonoi oikealla tavalla Janskun ja kumppanien kutsun kanssa. Se voi sitten olla menoa.
Teksti: Antti Hurskainen
kuvat: Stupido
