Babylon Whores: King Fear, 1999
20.11.2009
Pientä, mutta tärkeää osaa suomalaisissa metallipiireissä esittäneen yhtyeen keskimmäinen levy on melkoinen reissu.
Vuonna 1994 perustettu, Mana Manaan ja Black Sabbathiin usein verrattu helsinkiläinen Babylon Whores näytteli koko elonsa ajan suomalaisissa metallipiireissä melko pientä, mutta tärkeää osaa ja jäsenensä olivat varmastikin tyytyväisiä siihen. Yhtyeen levyjen likainen ja tyly soundimaailma, Ike Vilin Glenn Danzigin ja Peter Steelen mieleentuova lauluääni vaikeaselkoisine sanoineen sekä yhtyeen paheellista ja vaarallista rock'n'roll-dekadenssia pursuileva, varsin nahkapitoinen imago pitivät kyllä Suosikin toimittajat kaukana. Näiden päälle kun lätkäistään vielä orkesterin välittömästi rumia mielleyhtymiä aikaansaava raamatullinen nimi, lienevät ainekset kulttibändin statukseen kasassa.
Ennen tauolle jäämistään vuonna 2006, Babylon Whores julkaisi muutaman ep:n sekä kolmen pitkäsoiton verran verevää ja omaperäistä "death rockia" (kuten tyyliään on kutsuttu), minkä lisäksi yhtye keikkaili mm. USA:ssa King Diamondin lämmittelyaktina. Levyistä keskimmäinen, King Fear (1999), erottuu edeltäjästään (Cold Heaven, 1997) monipuolisempana ja eheämpänä kokonaisuutena. Seuraajansa, yhtyeen toistaiseksi viimeinen albumi Death Of The West (2002) sen sijaan on niin kylmää kuultavaa ettei sen painon alle tee mieli kovin usein jäädä. Täten amerikkalaisen Necropolis Recordsin julkaisema, nokkelasti nimetty King Fear on helppo nostaa yhtyeen oleellisimmaksi julkaisuksi.
Babylon Whoresin iskevistä levynaloituksista voisi moni ottaa oppia. King Fearin avaavan Errata Stigmatan tikittävän aikapommin lailla vinkuvat kitarat enteilevät armotonta räjähdystä, jonka myötä runttaava kitarariffi vie pahaa-aavistamattomasta kuulijasta mukanaan sen mitä jäljellä on. Säkeistön ajaksi annetaan tilaa Ike Vilin äänelle kunnes vauhti kasvaa kertosäkeeseen, jonka rienaava Say you love Satan-hokema saa suupielet kieroon virneeseen joka kerta! Lopuksi kappale kasvaa lähes kakofonisiin mittoihin kun rumpusankari Pete Liha runnoo rallin tuplabasareilla päätökseensä.
Hengähdystaukoa riittää kuitenkin vain pahaaenteilevän sutten ulvonnan ajan kun Radio Werewolf polkaistaan Danzigin mieleentuovalla, tummasti groovaavalla kitarariffillä käyntiin. Apokalyptisia visioita maalaileva kappale vilauttaa aloitusraidan tapaan myös hieman yhtyeen kieroa huumoria kun kappaleen outrossa Vil virnuilee Del Shannonin suuntaan laulaessaan Oh how we wonder / wo-wo-wo-wo-wonder / just what we are!
Paahto pysyy tasaisesti yllä myös kolmantena rysähtävän Hand Of Gloryn ajan. Kappaleen suoraviivainen rock-riffittely pitää kuitenkin sisällään enemmän kuin ensin vaikuttaa, sillä kappaleen sanoitus on peräisin jostain aivan muualta kuin kiimaisen rokkarin kynästä. Given to trolls and ogre broods / days will drown in twilight's gloom / where black dogs howl / pulling up mandragore / chained to the ash forevermore / deaf to the world's grey roar / digging up treasures vile and foul kuulostaa enemmän Edgar Allan Poelta kuin rock-sanoitukselta, mutta kaikessa erikoisuudessaan yhtälö on toimiva.
Hand Of Gloryn jälkeen levyn tempo laskee hetkellisesti, mutta tunnelma nousee toiseen potenssiin: Veritas on Mana Manan voimahahmona tunnetun Jouni Mömmön (1955-1991) sävellys. Kappale julkaistiin seuraavana vuonna Mana Manan toimesta nimellä Elämä On Murheen Laakso, mutta tämän version Babylon Whores on tehnyt omakseen, ei pastissiksi, vaikka se luonnollisesti Otra Romppasen äärettömän sävykkään kitaroinnin ympärille rakentuukin. Mainioksi tunnelmapalaksi nousee myös To Behold The Suns Below, jonka ajan yhtye onnistuu kuulostamaan jonkinlaiselta stadionrock-bändiltä Helvetistä - mikä epäilemättä on ollut kappaleessa ajatuksenakin. Raskaasti eteenpäin vyöryvää järkälettä koristavat onnistuneesti Nik Turnerin (Hawkwind) huilu sekä Hybrid Childrenin ikirokkari Jassen stemmat.
Näiden kahden kappaleen ohessa kuultavat Skeleton Farm ja Exit Eden jäävät väistämättä levyn tunnelmallisempien hetkien varjoon. Liiankin väkisin rokkaavat notkahdukset saavat epäilemään kääntyykö levyn tunnelma alamäkeen, mutta Sol Niger häivyttää pienimmänkin epäilyn. Kappale lienee hienointa mitä Babylon Whores on koskaan tehnyt. Kitaristi Antti Litmasen kauniit kitaramelodiat vetävät vertoja Romppasen hienoimmille hetkille. Kauniiden, kappaletta kannattelevien melodioiden synkeää tunnelmaa korostaa Vilin surumielinen tulkinta ja Karthagon mustan auringon alla lymyävä sanoitus maailman loppumisen vähäisestä merkityksestä: For what is eternity / but a shoreless sea / One eternal day / that sees us come and move away.
Sol Niger on kiistatta levyn kohokohta, mutta ei tunnelma pääse sen jälkeenkään lässähtämään. Fey tuo korostetun kitaramelodian ja tasaisesti demppaavan komppikitaroinnin kautta mieleen Trio Niskalaukauksen ja jopa alkuaikojen HIM:in! Rautiaisen paatoksesta ja Valon romanttisuudesta ei tässä laulussa ole kuitenkaan merkkiäkään, vaikka ei kappale kyllä sanoitukseltaan levyn mystisintä ja hämäräselkoisintakaan laitaa edusta. Pikemminkin sanoitus antaa ainakin ymmärtää olevansa erittäin henkilökohtainen surulaulu menetetylle ystävälle. Kappaleen koskettimilla kruunattu haikeus on omiaan alleviivaamaan tätä tunnetta.
Päätöksenä toimiva nimikkokappale kasvattaa Feyn hiivuttua hiljaisuuteen vauhdin vielä kerran kovaksi. Lähes eeppinen päätösraita nostattaa karvat pystyyn hämärine hokemineen ja huiluineen, vaikka ei tunnelmaltaan aivan tavoita kahden edellisen kappaleen kaltaista latausta. Päätösspektaakkelin tärkein meriitti lieneekin olotila mihin se rituaalimaisen outronsa myötä kuulijan jättää: olo on sekava ja hämmentynyt, mutta turha tällaisen reissun jälkeen on levollista tunnelmaa odottaakaan: vierailu Pelon Kuninkaan maailmaan jättää väistämättä kävijään jälkensä.
Mikäli reissu on vielä tekemättä, suosittelen sen tekemään. King Fear on suomalaisen metallin kulmakivi ja ennen kaikkea ainutlaatuinen kokemus; mystisen tunnelman ja sitä tukevan, älykkäästi rakennetun draamankaaren vuoksi se tuntuu nimensä mukaisesti arvaamattomia teitä etenevältä näytelmältä missä heikommatkin hetket tuntuvat tärkeältä osalta matkaa, kokonaisuutta. Ainoaksi ongelmaksi voi osoittautua levyn löytäminen ainakaan Suomesta, sillä uutta painosta ei ole otettu vuosiin.
Teksti: Aleksi Leskinen, yhtyekuva Spinefarm
