Janne Laurila - tiukkaa duuria

Office Buildingin enkeliäänisenä laulaja-lauluntekijänä tutuksi tullut Janne Laurila julkaisee suomenkielisen soolodebyyttinsä ja todistaa samalla että siirtyminen kielestä toiseen (tai oikeastaan ensimmäiseen) ei ole vaikuttanut miehen sävellyskynään ainakaan laskevasti. Myös kielellisesti homma toimii lähes hämmästyttävän luontevasti ja irtonaisesti. Kuinka haasteellista oli alkaa tehdä kappaleita suomenkielellä vuosien englanninkielisen sanoittamisen jälkeen? Tuntuu nimittäin että itseni ja Jannen sukupolvi on niin marinoitunut englanninkielen valta-asemaan että idea suomenkielisestä popista oli vielä joskus ajatuksenakin kornia.

Tunteista puhuminen omalla kielellä ei ollut sinänsä Jannelle vaikeaa eli suomalaisen miehen kansallistaudista maestro Laurila ei kärsinyt. Kielellisen flown saavuttaminen eli luontevien painotusten mukaan onnistunut tekstittäminen ja sanoittaminen oli enemmän se haaste. Suomen kieli kun on aika kulmikasta ja vahvoilla konsonanteilla varustettua verrattuna englantiin. Tekstillisen järkevyyden ja soinnillisen toimimisen tasapaino – on yhtä kuin hyvältä kuulostaminen. Kyllä tekstejä varmasti tuli hiottua enemmän nyt. Se mistä puhutaan ei ole kauheasti muuttunut, mutta perspektiivi on pienentynyt eikä Office Buildingin badseedsmainen isous, englanninkielinen Yö, kuten Janne asian kiteyttää, ole enää esillä. Paatosmittaria on laskettu ”taivaan tähtivöiden” punaiselta mutta empatia ei ole kadonnut mihinkään… Rima ei ole missään nimessä laskeutunut, vaikka ote on rennompi ja pilkettä on silmäkulmassa. Löysyydestä ei voi puhua, luvassa on tiukkaa duuria!

Janne Laurilalla on aina ollut jotenkin itsestään selvää että jos joku edellinen bändi hajoaa niin musiikintekemisen suhteen hanskoja ei silti lyödä naulaan. Janne haluaisi ainakin mieltää ettei ole pelkästään mikään musiikin harrastaja vaan musiikin luominen on hänelle elämäntapa. Kipinä sooloon ja suomenkieliseen ilmaisuun lähti siis luontevasti siitä että melko taajaan miehistöä vaihtaneen Office Buildingin ja sitä seuranneen Laurila-yhtyeen hajoamisten jälkeen näissä molemmissa laulut tehneen ja laulusta vastanneen oli luontevaa vain nostaa itsensä ”muista riippumattomaksi” sooloartistiksi, joka ei ole riippuvainen tamburiininsoittajan aikatauluista. Vaikka matkustajat vaihtuu niin juna kulkee.

Suomenkielistä tekstitystä Janne taas oli jo testaillut Ville Härkösen Samettivallankumoukselle yhdessä Ville Pirisen kanssa jo useampi vuosi sitten. Samoin Jannella oli yhteistyötä myös Magyar Possen kanssa. Ja löytyyhän ansioluettelosta myös mm. Sepi Kumpulaiselle sanoittamista… Eli oli jo monenmoista suomenkielistäkin projektia. Kun Laurila-bändi alkoi samaan aikaan mennä munilleen eikä ulkomailla kiertelykään oikein tuntunut jättävän itselle musiikillisesti käteen mitään, oli aika avata uusi ovi.

Office Buildingissä oli kosolti folkahtavaa maustetta ja myös melodisella kaarella kurottavaa melankolista rock-iskua. Sen jälkeen kuultu Laurila-yhtyekin rockasi aika amerikkalaisittain. Soololevysi taas on irtonainen ja rehellisen pop, jopa kepeä. Pienet kielelliset tarinat ovat oikein onnistuneita ja soiton haikean kaunis keveys auttaa niitä olemaan enemmän leikitteleviä kuin mitä suomalaisessa pop-kentässä on tapana. Oliko tällainen ”pienesti kaunis” fiilis ihan alusta asti soolosi tavoite ja kuinka siihen päästiin?

- Jos nyt jotakin voi tiivistää tuosta niin olen pyrkinyt koko ajan tiivistämään touhua. Kun kuuntelee vanhaa Office Buildingia niin biisi kestää aina jotain kuusi minuuttia ja siellä on aika paljon laahaavuutta ja rönsyilyä, instrumentaatiota käytetään laajasti… on kuin pikkupoikana karkkikaupassa kun pääsi levyä tekemään. Myöhemmin tajusi että ei sitä koko arsenaalia ehkä kaiken aikaa tarvitse hehkuttaa. Kepeyteen ei ehkä ole pyritty, mutta pop-laulu on kyllä ollut ihan tavoitteena. Melankolia taas on suomalaisessa pop-kentässä aika loppuun kaluttu polku.

Levyn tekeminen oli prosessina jotenkin poikkeuksellisen helppoa. Monta vuotta meni sellaisessa putkessa että teki levyn, sitten kävi sen tiimoilta keikoilla ja samalla treenikämpällä kun syntyi uusia biisejä. Ja sitten niitä uusia biisejä oli settilistalle enemmän kuin sen levyn kappaleita minkä tiimoilta kierrettiin. Koko ajan juoksi itsensä edellä. Laurila-bändin loputtua homma muuttui rauhallisemmaksi. Kun oli nippu biisejä, niitä käytiin demottamassa kaikessa rauhassa ja varmaan kymmenen kuukautta vaan tehtiin, sovitettiin ja soitettiin niitä ilman keikkoja tai muuta ylimääräistä hosumista. Studioon mentäessä biisit olivat jo niin hyvin selkärangassa että niitä pystyi siellä vielä käänteleen ja väänteleen. Studioaikaakin oli isomman levy-yhtiön myötä kiitettävästi ja siellä sai rauhassa rakentaa soittajien ja Viitasen Janin kesken. Pidempi esileikki, parempi kliimaksi.

Levyllä soittavat kitaraa Tuomas Luukkonen, bassoa Ville Rauhala ja lyömiä Juppo Paavola. myös Jannen vaimon Lauran viulu on monessa kohtaa mukana, eikä sovi väheksyä myöskään Suvi Koivun ja Jukka Salmisen taustalauluja. Paketin täydentävät tarpeen mukaan Jannen kanssa levyn tuottanut Jani Viitanen ja kosketinvelho Okke Komulainen. Sellainen tunne tulee että tässä on kasassa eräänlainen tamperelainen ”superketju” – saitko tavallaan itse valita ketä bändiisi haluat? Ja kuinka paljon tämä porukka on päässyt vaikuttamaan biisien muotoihin?

- Ydinryhmä eli Tuomas, Ville ja Juppo tunnetaan myös nimellä Tuhlaajapojat, jonka kanssa tulen biisien kanssa kiertämään ja he olivat mukana jo ensimmäisillä demoilla. Kun siis olin tekemässä levy-yhtiötä varten lyhyitä yhden päivän demotussessioita niin pyysin jokaiselle pelipaikalle parhaan tuntemani soittajan ja nehän kaikki lähtivät. Kun homma tuntui sujuvan niin puhuin siinä sitten että voitaisiinko jatkaa tällä porukalla. Se hyöty ainakin oli siitä että on tullut kahlattua jo aika paljon että voi vain soittaa ihmisille…

- Tuhlaajapojat on myös merkattu joka biisin kohdalle sovittajiksi, eli vähän biisikohtaisesti levylle päätynyt näkemys on nelikon yhteinen. Äänitysvaiheessa Jani vaikutti vielä aika vahvasti. Ensin tehtiin ihan valmis sovitus jota sitten vielä muokattiin. Itselläni on enemmän suuntaviivoja mielessä kuin täydellisiä huilunvingahduksia. Täytyyhän sille ykkökentälle antaa kiekkokin kun sen kerran kentälle päästää… Kun soitin Esikoinen-kappaletta Porin teatterissa Maguar Possen kanssa niin oli hienoa seurata itse miten se sovitus kehittyi magyarpossemaiseksi. Kuulosti itse asiassa hiukan Kraftwerkilta. Mun mielestä laulun itsessään pitää olla niin vahva että se kantaa vaikka pelkällä napsutuksella, mutta kyllähän ne sovituksetkin sitten saavat kantaa ja olla vaikka mitä.

Rätön Mika on joskus sanonut että taiteessa tärkeintä on sen tekeminen. Ja soittajan hommia helpottaa aina se jos ihmiset ovat kiinnostuneita siitä mitä soittaa. Tähän asti saatu palaute on ollut voittopuolisesti positiivista joka on toki antanut omille odotuksille jonkinlaista tukea. Sellainen poikkeuksellisuus levyssä on että kun aikaisemmin ei itse ole enää jaksanut hirveästi kuunnella juuri valmistunutta kokonaisuutta niin tätä on jaksanut. Vaikka se on äänitetty jo alkuvuodesta niin biisejä jaksaa edelleen hehkuttaa.

Itse olen löytänyt levyltä jo melkoisen nipun ihan yksittäisinä hitteinä kantavia sävellyksiä, jotka jäävät päähän. Kultaisia pisteitä, Esikoinen, Etelään ja Heili ovat saamassa useampien kuunteluiden jälkeen muitakin seuraansa eikä levy missään nimessä notkahtele tai pidä sisällään turhaa täytettä. Tauti ilman hoitoo itse asiassa voisi olla ihan Office Buildinginkin kappaleita – ja onkin itse asiassa aina 2004 vuodelta asti, mikä selittää asiaa. Jannen mukaan levy notkahtelee kyllä, noin viideksitoista sekunniksi Suuri kaupunki-kappaleen väliosan kohdalla… Esikoiseen Janne on itse ehkä eniten tähän mennessä mieltynyt ja sitä onkin tarkasteltu monilta puolilta.

Minulle levyltä soivat helppous ja vaivattomuus ja toki kappaleissa on hyvin tunnetta ja tunnelmaa, mitä aidosti sielukkaassa musiikissa aina on. Ja toiveikkuutta, uskoa tulevaisuuteen. Millaisia asioita levystä omasta mielestäsi korostuu ja millaisten teemojen parissa pyöritään?

- Ehkä juuri se toiveikkuus ja optimistinen elämänusko. Vaikka aiemmat englanninkielellä tekemäni jutut olivat ehkä alakuloisempia ja ”pateettisempia” niin kyllähän niissäkin sellainen toivon tunne on. Ei sellaista hanskat tiskiin –fiilistä ole ikinä ollut. Koen että laulujen kirjoittaminen on myös omaa elämää vahvistavaa touhua joten miksi tehdä niistä lohduttomia? Viedä ihmisiltä loputkin siivet selästä…

On helppo kuvitella että jo tämän levyn myötä sinulle käy kuin Koskisen Samille eli mitä ajatuksia herää siitä että jos sinusta tulee indie-piirien mr. Office Building -suosikin sijaan ihan koko kansan Janne?

- No mitäs sitten? Ei kai siinä sen kummempaa. Juuri tuossa olin muutama päivä sitten yhden pikatukun avajaisissa keikalla. Loppujen lopuksi kuitenkin laulan ja soitan kitaraa ja vielä omilla lauluilla paljon mieluummin kuin teen jotain muita töitä. Eli jos se ”suosio” mahdollistaa soittohommaa niin hyvä vaan. Ja nythän olen jo menossa Tartu mikkiin-ohjelman kuvauksiin… Ohjelmiin on nykyään oikeasti aika helppo mennä – ei se indie-musiikki ole sen haastavampaa kuin muukaan…

Niin, indie-väki vain yleisesti ottaen kuvittelee olevansa parempia kuin muut, totean pilke silmäkulmassa… Sinä sanoit tuon, en minä, nauraa Janne… se Mattia ja Teppoa kuunteleva suuri kansanosa alkaa olla jo nykypäivänä enemmän myytti.

Teksti ja livekuva: Ilkka Valpasvuo, kuvat: Jukka Salminen / www.myspace.com/jannelaurila