Vaikuttajat: Markus Partanen - mies rytmimusiikin verhojen takana

On aina huolestuttavaa, kun "toimittajat" kirjoittavat toimittajista, mutta nyt siihen on ehkä enemmän syytä kuin yleensä. Markus Partanen ei nimenä liene tuttu kovin monelle suomalaisen pop-ja rockmusiikin kenttää seuraavalle, mutta rytmimusiikkiin paneutuneille mies saattaa olla tutumpi. Ei hän silläkään puolella parrasvaloissa seiso, mutta mahdollistaa monen läheisesti rytmimusiikkiin liittyvän asian olemassaolon.

Kuka hän on?

Partanen on YLE:llä työskentelevä jazz-ohjelmien tuottaja ja juontaja, Liken julkaiseman kattavan Rytmihäiriöitä – Uuden Suomi-jazzin nousu -kirjan toimittaja sekä ensi vuodesta lähtien yksi kolmesta Pori Jazzin taiteellisen johtoryhmän jäsenestä. Desibeli.net tapasi miehen keväällä hänen toisessa olohuoneessaan, Helsingin Hakaniemen Juttutupa-ravintolassa, jossa hän muiden toimiensa ohella isännöi kerran viikossa järjestettävää Rytmihäiriö-klubia.

Miehen nykyiset työt ja toimet eivät ole minkään tietoisen pohdinnan ja pitkäjänteisen tavoitteellisen työn tulos. Päinvastoin – kuten kovin moni muukin – Partanen ajautui alalle vähän sattumalta, kun juuri perustettu Radiomafia haki kirja-arvostelijoita 90-luvun alussa. Tällaisen ilmoituksen näki myös Partanen, mutta tavallaan siemenet musiikin parissa työskentelyyn kylvettiin jo noin vuosikymmentä aiemmin.

Partanen on ollut pienestä pitäen kiinnostunut musiikista ja sähkökitaraa soitellut nuorukainen löysi samanhenkistä seuraa pääkaupunkimme mod-piireistä. Keväällä 1982 ylioppilaskirjoitukset olivat ohi ja Partanen ystävineen menossa Ruotsiin laskettelemaan. Porukka päätti koukata Tukholman kautta ja mennä suosikkinsa The Jamin keikalle. Innokkaat fanit puhuvat itsensä takahuoneeseen juomaan valkoviiniä itsensä Paul Wellerin kanssa. Seuraavana päivänä mieli oli siinä määrin herkistynyt, että Partanen tuskin itsekään osasi arvata mikä vaikutus sillä olisi, kun joku laittoi lautaselle Talking Headsin Remain In Lightin.

- Se oli todella vahva kokemus, en ollut sellaista musiikkia kuullut tai oikeastaan kuullut musiikkia sillä tavalla. Sillä levyllä on käsittämätön groove. Kun palasin kotiin aloin kuunnella Talking Headsia, josta siirryin afrikkalaisen musiikin kautta reggaeen ja jazzfunkiin. Suora komppi vaihtui mustaksi kompiksi. Se oli semmoinen pölähdys, että hetkinen.

Joku dramaattinen voisi ajatella, että kyseessä oli elämän muuttanut levy, mutta lienee turvallista todeta että se paljossa määritteli Partasen tulevaisuutta. Pelkkä hurahtaminen mustaan rytmimusiikkiin ei kuitenkaan vienyt siihen, missä hän on nyt. Lukiosta tie vei yliopistolle, jossa viestintä vaihtui kirjallisuuteen, kirjallisuus sosiologiaan ja sosiologia käytännölliseen filosofiaan. Aika kului opiskelijabileitä järjestäessä. Oli – tietenkin – jos ei sattumaa niin kaikkea muuta kuin suunniteltua, että miehestä tuli toimittaja. Yleisesti kulttuurista opiskelijalehtiin kirjoitelleena Partanen kirjoitti silloiseen Rytmimusiikki-nimiseen lehteen muutaman jutun siitä, mitä filosofit olivat kirjoittaneet jazzista. Ouluun vaimonsa kanssa muuttaneena mies kirjoitti myös paikallisesta rockista. 90-luvulle tultaessa Yle perusti Radiomafian ja pikkuhiljaa Partanenkin päätyi sinne.

- En ollut koskaan tehnyt radiojuttua mutta tein kanavalle näytteeksi arvion Hannu Simpuran esikoisteoksesta ja se toimi. Sain jalan oven väliin ja tein vuoden verran töitä freelancerina Timanttien jäljillä- ja Vapaa vyöhyke -ohjelmien parissa. Vuonna -95 aloin vetämään Jatzofreniaa.

90-luvulla Radiomafia oli hieno kanava. Soittolistaton ja paljon erinomaisia erikoisohjelmia sisältänyt ohjelmavirta oli monelle nuorelle Ylen radioiden kulta-aikaa. Sunnuntaisin tulivat peräkkäin Avaruusromua, parituntinen maailmanmusiikkia sekä Jatzofrenia. Viikolla lähetetty Vapaa vyöhyke oli Partasen mukaan radiotoiminnan laboratorio. Kahden tunnin ohjelmassa käsiteltiin populaarikulttuurin marginaalialueita, sarjakuvia, kauhuelokuvia, scifiä, filosofiaa ja niin edespäin.

- Meillä oli hieno jengi koluamassa populaarikulttuurin hämäriä loukkoja. Ohjelma opetti paljon, koska uskon siihen, että kirjoittajalla ja toimittajalla vain työ opettaa tekijäänsä.

Vuonna 1995 perustetusta Jatzofreniasta tuli Partasen oma ohjelma. Radiomafialla oli alusta asti ollut paljon erikoismusiikkiohjelmia ja kuukausipalkkalaisena Partasta pyydettiin tekemään jazzohjelmaa. Groovejazzia ja vastaavaa muissa ohjelmissa soitellut mies sai toimia nuorekkaana vastapainona silloisen Ylen Ykkösen Jazzradiota vetäneelle Matti Konttiselle, jonka ote oli perusjazzillisempi ja akateemisempi, ja jolle groovesta innostuneet eivät välttämättä lämmenneet.

- Soittelin hieman rennommin nuorelle yleisölle ja kyllä vanhemmatkin alkoivat innostua. Jazzradion puolella ei hirveästi kaupallisesti julkaistuja jazzlevyjä soiteltu, mutta se koettiin tärkeäksi, kun aloin pyörittää niitä levyjä joita tänne Suomeen tuotiin.

Samoihin aikoihin Jatzofrenian alkamisen kanssa alkoi ilmestyä suomalaisten nuorten tekemiä rytmimusiikkilevyjä. XL eli Jarmo Saari, Arttu Takalo ja kumppanit sekä monet muut bändit julkaisivat levyjä, kun niiden tekeminen oli aiempaa helpompaa. Ja kun kerran jazzlevyjä ilmestyi, tuntui tekijöiden kutsuminen lähetyksiin täysin luontevalta. Tällainen on perusjuttuja radiolähetyksissä, mutta se oli kohtuullisen uutta jazz-puolella, koska Jazzradiossa oli aina ollut niin paljon omaa tuotantoa ja konserttitaltiointeja, joita soittaa.

-Yhtäkkiä ilmestyi uusi sukupolvi jazzareita, joka pääsi enemmän näkyviin ja se sattui oikeaan aikaan ja oli todella hyvä että saatoin lähteä Mafiassa sille linjalle.

Voisi epäillä, että se uusien kykyjen esiinmarssi, joka suomalaisessa uudessa jazzissa koettiin vuosituhannenvaihteen jälkeen hyvinkin voisi liittyä siihen, että 90-luvulla radiossa alettiin tarjota entistä laajemmin uudempaa jazz- ja rytmimusiikkia. Partanen kertoo, kuinka maakunnissa ihmiset vieläkin tulevat kertomaan kuinka he Jatzofreniaa kuuntelemalla löysivät uudemman jazzin.

- Ne Radiomafian sunnuntai-illat olivat todella suosittuja. Oltiin myös tien päällä, eli käytiin maakunnissa tekemässä lähetyksiä bändien kanssa ja tuntui että Mafian erikoismusiikkiohjelmille oli syntymässä hyvä perintö. Mutta sitten – syistä joita en tiedä – kanavaa alettiin pakkouudistamaan kuoliaaksi, aluksi vuoden 2000 kanavauudistuksessa ja lopullisesti vuoden 2003 suuressa radiouudistuksessa.

Jatzofrenia kuitenkin jatkui vaikka Radiomafia muuttui nykyiseksi YleX:ksi. Aluksi muutaman vuoden YleQ:ssa, joka kuului vain pääkaupunkiseudulla, mutta ympäristössä, jossa toimi Radiomafian vanhaa porukkaa. Samoihin aikoihin Partaselle lankesi Konttisen vanhat tehtävät ja Jatzofrenian toimittajaksi tuli myös Bunuel. YleQ:sta matka jatkui Yle Radio 1:een ja Partanen joutui miettimään voiko uudella kanavalla soittaa nuorisojazzia kuten ennen oli tehty. Avaruusromua-ohjelma ja Jukka Mikkola olivat siirtyneet kanavalle jo aiemmin ja hänkin oli paininut saman ongelman parissa.

- Mutta miksi muuttua? Kuulijoita katoaa kuitenkin aina, vaikka ohjelmalla muuttuisi vain lähetysaika samalla kanavalla. Friikit löytävät kuitenkin aina ohjelman pariin.

Kanavanvaihdoksen myötä Jatzofrenia muuttui taas valtakunnalliseksi. Tekijöitä se tietenkin miellytti, mutta Partasta vaivasi hieman se, ettei Ylellä tunnuttu ymmärtävän erikoismusiikkiohjelmien arvoa – arvio joka on helppo esittää talon ulkopuolelta, mutta jota harvemmin kuulee sen omilta työntekijöiltä.

- Miksi lähdettiin siihen, että kanavia ryhdyttiin muokkaamaan niin paljon? Mafian erikoismusiikkiohjelmilla oli sellainen perinne, että ne olisi pitänyt saada valtakunnallistettua tai jatkamaan edes jossain johdonmukaisessa ympäristössä, samalla kanavalla, synergiaa toisistaan saaden.

Jatzofrenia on eronnut vanhemmista jazzohjelmista jo siinä, ettei siinä juurikaan puhuta. Partanen haluaa musiikin puhuvan puolestaan ja näkee mieluummin vaivaa biisien valitsemiseen kuin puheiden miettimiseen. Ajatuksena on aina tehdä hieman suunnitellumpaa ohjelmaa ja löytää eri tekijöiden välille linkkejä. Liian harvassa ovat ne ohjelmat nykyään, joissa todella nähdään vaivaa valintojen eteen, tai edes soitetaan itse valittua musiikkia.

Partanen valitsee soitettavansa huolella, joten on syytä miettiä miten suomalaiset jazzarit hyötyvät hänestä. Ohjelmatuottajana hän tuottaa ja tekee ohjelmia, ja vaikka lähetysaikaa voisi olla enemmän on hyvä, että sitä edes on. Hänen mukaansa Ylen avustajakunnasta löytyy taitavia ja omalaatuisia tekijöitä, jotka tekevät töitään puhtaasti rakkaudesta musiikkiin. Jazzradio tuottaa kokonaisuudessaan yli 20 nauhoitusta vuodessa, ja usein artistit ostavat moniraitansa ja miksaavat ne uudestaan ja julkaisevat levyinä. Tämä 60-luvulla syntynyt perinne on Konttisen aloittama, ja siitä yritetään pitää kiinni, koska vaikka jazzarit nykyisin tekevät paljon levyjä, on lyhytaikaisia bändejä ja projekteja, jotka Partasen mukaan kannattaa dokumentoida, jotta ne säilyvät jälkipolville tutkittavina. Nuoret bändit saavat toki samalla itselleen hyvän demon tai uuden levyn ainekset.

Euroopan yleisradioliiton EBU:n konserttivaihdon kautta suomalaisten yhtyeiden klubikeikkoja menee ulkomaille ja tämän lisäksi Yle on mukana European Jazz Competitionissa. Partanen näkeekin näiden EBU-linkkien käyttämisen kannattavana, koska se on tapa levittää suomalaista jazzia ulkomaille.

Vaikka Partanen kritisoi Yleä, näkee hän sen stuodiotuotannossa ja ohjelmien tekemisessä paljon hyvää. Panostamisen jazziin ja muihin musiikin marginaalisempiin alueisiin on hänen mukaansa näyttävä myös toiseen suuntaan. Yleisradio on iso laitos, jossa on paljon toimintoja ja jossa parhaillaan opetellaan uusia toimintamenetelmiä, joten on ymmärrettävää ettei se aina ole käännöksissä vikkelä. Partanen korostaa kuitenkin useaan otteeseen, että Ylen olisi syytä miettiä erikoismusiikkiohjelmien profiilia ja sijoittelua. Muisto hienosta 90-luvusta saa miehen edelleen toivomaan, ettei Yle ghettouttaisi ohjelmia sinne tänne, vaan muodostaisi niistä paketteja, kun nykypäivän pirstoutuneessa musiikkimaailmassa kuulijat sulavasti liikkuvat tyylistä toiseen. Se hyödyttäisi kaikkia, koska se todennäköisesti myös avaisi kuulijoiden korvia uusille jutuille.

Partanen nostaa erityisesti esille Ylen Teema-televisiokanavaa, joka on mukana tekemässä yhteispohjoismaista tv-sarjaa Jazzia pohjoisesta. Viime vuoden Flow´ssa aloitettiin haastattelujen tekeminen ja sarja rakentuu Suomessa sekä Norjassa nauhoitettavasta tuoreesta materiaalista kun taas Ruotsi ja Tanska antavat käyttöön arkistomateriaaliaan. Ohjelmasarjan tarkoituksena on yrittää selvittää miksi pohjoismainen jazz on juuri nyt niin suosittua maailmalla.

Aihe onkin ajankohtainen, koska kotimainen uusi jazz on noussut viimeisen vuosikymmenen aikana aiempaa suurempien yleisöjen tietoisuuteen, ja samalla siitä on kiinnostuttu myös ulkomailla. Partasen mukaan jazzissa on tullut noin kerran vuosikymmenessä jokin uusi juttu: cool-, free- tai vaikka fuusiojazz. 80-luvulla näin ei kuitenkaan tapahtunut, joten Yhdysvalloissa ryhdyttiin tarkastelemaan ja toistamaan menneisyyttä. Silloin ne, jotka halusivat jazziltaan jotain uutta, käänsivät korvansa Eurooppaan.

Euroopasta löytyikin esimerkiksi maineikas jazzmerkki ECM, jonka vahvasta katalogista löytyy pohjoista soundia ja joka sai atlantintakaiset ihmiset havaitsemaan, että Euroopasta ja nimenomaan pohjoisesta tulee hienoa musiikkia. Tämä kehitys kiihtyi Partasen mukaan nopeasti 90-luvulla. Norjassa on panostettu nykyjazzin tukemiseen rahallisesti ja erilaisten organisaatioiden kautta paljon, ja se näkyy siinä, että Norja on pohjoisen nykyjazzin selvä lippulaiva. Samoihin aikoihin Saksassa jazznuoret löysivät omat kiinnostuksen kohteensa klassisista sävellyksistä ja Etelä-Euroopassa taas kiinnostus paikalliseen musiikkiin kasvoi, joten sekin auttoi että Pohjoismaat selkeälinjaisuudellaan saivat hyvän otteen nykyjazzista. Pohjoisesta tulee Partasen mukaan cooleja juttuja, ja hän näkeekin nykyjazzin menestyksessä samaa kuin siinä, että 1800-luvun lopulla heräsi kiinnostus pohjoismaiseen taiteeseen: hekumalliset ja kiivaat ajat löysivät pohjoisesta vastakohdan, neitseellisen rauhan ja kuulauden.

Ylen kaltaisessa instituutiossa toimiessaan Partanen ei voi välttyä jonkinasteisen portinvartijan roolista. Jazz on loppujen lopuksi enemmän marginaali- kuin valtavirtamusiikkia, ja tämä korostuu etenkin uusien nimien kohdalla. Jatzofrenian tekijä päätti jo alussa, että kotimaisille tekijöille annetaan suurempaa huomiota kuin ulkomaisille. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi soittaa ja se on ikävää, koska jazzilla on suhteellisen vähän kanavia päästä esille. Partanen sanoo kuitenkin tietävänsä kokemuksesta mitä kannattaa soittaa.

- Suurin rikos musiikkia kohtaan on kuitenkin olla musiikkitoimittaja, koska musiikkia on niin paljon, ettei millään ehdi kuunnella kaikkea.

Kun kysyn mitä erityistä suomalaisen jazzin kentällä juuri nyt tapahtuu, kertoo Partanen miten monessa suomalaisesta kaupungista tulee tällä hetkellä paljonkin hyviä uusia juttuja. Ongelmana hän näkee kuitenkin sen, että suuri osa tekijöistä siirtyy nopeasti pääkaupunkiseudulle. Monesti toki vasta siellä alkaa muusikoidenkin kohdalla tapahtua, mutta tällöin jää bändien kehittely kesken. Nimenomaan tähän pitäisi Partasen mukaan keskittyä, pysyä sitkeämmin yhdessä ja uskoa omaan touhuun, eikä tehdä niin kuin jazzissa liikaa tapahtuu: joku tekee biisit ja niitä harjoitellaan pari kertaa, jonka jälkeen käydään vähän keikalla ja siirrytään eteenpäin. Hän painottaa, että bändisoundi lähtee vain ja ainoastaan bändistä ja sen hioutuminen saattaa kestää – jazzin pitäisi hänen mukaansa kuitenkin olla enemmän joukkuelaji kuin yksilöiden toimintaa.

Muiden toimiensa ohella Partanen nimitettiin keväällä yhdeksi kolmesta Pori Jazzin taiteellisesta johtajasta. Hän kertoo, että kun Jazzit tänä vuonna on pidetty, ryhtyy kolmikko punomaan juonia ensi vuodeksi. Työnjako on selvä, ja Partanen vastaa ulkomaisten jazzartistien etsimisestä. Siitä miltä Jazzit konkreettisesti vuoden päästä näyttävät ei vielä tiedetä yhtään mitään, mutta Partanen odottaa tulevaa jännityksellä. Pori Jazzin tekeminen ei ole Partaselle täysin uutta, koska hän on tehnyt sinne aiemmin ohjelmaa kolmen vuoden ajan. Nyt saappaat ovat kuitenkin suuremmat. Taiteellinen johto valitsee yhteistyössä esiintyjät ja päätösten jälkeen loput tuotantojärjestelyt siirtyvät itse organisaatiolle.

Taiteellinen johto on nimenomaan taiteellista johtoa, kun taas kokonaisuuden myyminen on toimitusjohtajan harteilla. Partanen tähdentää, että festareiden taloudellisesta odotusarvosta ja kalleimman kassamagneetin sopimuksen siunaamisesta vastannee edelleen toimitusjohtaja. Kaikki muu pitää pystyä suhteuttaa tähän, ja se on taiteellisen johdon vastuulla. Festareiden taiteellisen johdon siirtyminen yhdeltä mieheltä kolmelle tarkoittaa enempää aikaa suunnitteluun, ja Partanen toivookin että kolmikko täten pystyisi vetämään juhlille sisäisiä lankoja ja kerätä paketteja tai teemoja niin että syntyisi kokonaisuuksia, jotka saattaisivat kiinnostaa erilaisia osayleisöjä, joista sitten syntyisi se suurempi kokonaisuus. Kaikki kolme ajattelevat festareista samalla tavalla: Pori Jazz on iso kesätapahtuma eikä sitä kannata viedä takaisin 60-luvun Poriin.

- Yleisö käyttäytyy ristiin rastiin ja siihen pitää orientoitua.

Teksti: Jani Ekblom, kuvat: www.porijazz.fi, www.like.fi ja www.musicfinland.com/jazz