Pienet � Elokuu 2009

Audrey�s Missing: 1973
Turkulainen rock-orkesteri Audrey�s Missing on Twin Peaksins� seurannut. Vaikka nimi onkin teevee-sarjasta napattu, ei musiikissa ole juurikaan lynchil�ist� utuisaa leijumista tai pohjoista avaruutta. Viisikko paahtaa aika vauhdikkaasti, koskettimien luodessa vanaan irtonaista maustetta. Avausraita Disco 1973 ammentaa nimens� mukaisesti jopa diskosta, sek� jatsista. Eniten biisi silti kuulostaa tumman tanssiaskeltavalta (indie)rockilta, pit�en silti pohjallaan raskaampaakin murisevuutta. Kelpo kappale kaikin puolin. Dollar Sign s�ilytt�� samanlaisen kirkkaan ujeltavan kosketinmausteen, ja askelluskin on mukavan tym�k�n groove. Yhtyeen parhaita puolia on taito yhdistell� raskaan oloisempaa (joskin kaikesta huolimatta aika kepe��) runttaa muihin keveisiin puoliin � n�iden keskin�isen tasapainon suunnitellut heilahtelut pit�� soundin mukavan el�v�isen�. P��t�sraita Pills on p��llek�yvyydelt��n eniten rock, mutta voisi yht� lailla leimautua my�s popimman sarakkeen kipakampaan laitaan. Jostain sielt� n�iden, vaihtoehtorockin ja indien kulmilta taitaa l�yty� Audrey�s Missingin t�m�nhetkinen maja. Eik� unohdeta sit� indiediskon coolia lahkeen vispaustakaan.

Ilkka Valpasvuo

---

Greippi: Peruna (EP)
267 lattajjaa

Helsinkil�isen Greipin tuotoksista paistaa edelleen lapsenomainen tekemisen ja l�yt�misen riemu, vaikka itse artisti on jo ehtinyt yl�asteik��n. Halutessaan, voinee t�m�n Greipin kolmannen julkaisun luokitella teknon alle, mutta luokittelua t�rke�mp�� on kuunnella musiikkia ja ymm�rt��, ettei musiikin (tai muunkaan taiteen sen puoleen) tarvitse olla vakavaa ollakseen vakavasti otettavaa. Nuorukaisen rytmijohtoinen ja ��nisampleilla leikkiv� iloittelu saa s�vyj� niin uudesta kuin vanhasta konesoundista, jossa olennaista ei ole se miten se on tehty, vaan miten se toimii.

Peruna on leikkis� ja vaivattoman tuntuinen levy, jonka kokonaisuutta maustaa ja s�rmitt�� dj laiha l�skin sek� JS666:n remixit. Hullaannuttava ja hulluttuleva jatke nuorukaisen tuotoksille, jotka eiv�t pelk�� tutkia hutkiessaan menem��n. Sample sielt�, toinen t��lt�, t�m� t�nne, tuo tuonne ja niin edesp�in ja taaksep�in ja resepti hypnoosin on k�siss�. T�st� pojasta kuullaan viel�.

Jani Ekblom

---

Illusionistiset luopiot: H�m�ri� seutuja
Vuodesta 2002 toiminut jyv�skyl�l�inen Illusionistiset luopiot h�rh�ilee jossain muinaisen YUP:n poukkoilevan r�yh�-pirullisuuden maastoissa mutta keskim��rin kevyemmin. Toinen verrokki voisi olla ainakin samoilta kulmilta oleva Au Pair. Eli �kkiv��r�� ja poukkoilevaa �kieroilevan hassuttelevaa vaihtoehtorockia� kuten saatekin oivasti tiivist��. Kolmen biisin n�ytteess� yhtyeen energia ja kierous toisaalta vakuuttavat. Toisaalta �outous� ja kiero vino-auraus k��ntyy turhan helposti itse tarkoitukseksi. Sen haetun taiteellisen askeleen oheen pit�isi saada my�s ne koukuttavat biisit. Nyt ideoita on runsaasti ja osa niist� toimii hyvin. Toisena soiva nimibiisi on ehk� parhaiten onnistunut keskittym��n siihen yhteen ideaan ja onnistuukin kiteytt�m��n yhtyeen kieron askelluksen kelvollisesti.

Ilkka Valpasvuo

---

Hoodoo Saints
Oululaisyhtye koostuu avioparista ja kahdesta veljeksest�. Tausta-asetelma on siis kiintoisa ja omaper�inen, mutta etenkin n�m� m��reet p�tev�t Hoodoo Saintsin musiikkiin. Hienoa on huomata, kuinka hankalasti b�ndi asettuu genrekarsinoihin. Garage-orientoitunutta rockia r�mebluesin ja punkin hengess�, popmaustein? Jos vaikka ajoittain nelikon suuris�r�isest� jyr�yksest� tuleekin mieleen esimerkiksi Black Magic Six, tekee Jaana Kr�gerin kirkas laulu selv�� pes�eroa autotalliosaston karvaisempiin nimiin.

Kolmen biisin otoksen helmeksi nousee vahvasti kieli poskessa hurjasteltu Mescalito, jonka voi olettaa hurmaavan v�ke� keikoilla. Ei promon kahdessa muussakaan kappaleessa suuresti valittamista ole. Etenkin Crystal Hills ly� jalat alta tummalla kertos�keell��n. N�in kymmenen minuutin annoksena Hoodoo Saintsin meno maistuu mahtavalta. Ehk� tuleville pidemmille julkaisuille (kai niit� tulee?) tarvitaan paletin monipuolistamista dynamiikan nimiss�. Vahva avaus joka tapauksessa.

Antti Hurskainen

---

Liquid Sisters: Fuck That Shit
Liquid Sisters soittaa omien sanojensa mukaan aikuisten naisten angsti-rockia, ja kielt�m�tt� siit�h�n t�ss� kyse on. Kolmen kappaleen EP:n avausraita Welfare State Illusionissa haukutaan kokoomusta ja uhataan polttaa Eduskuntatalo. Musiikin osalta kappale kuulostaa silt�, milt� kyyninen ja alkoholisoitunut Pintandwefall saattaisi kuulostaa. Biisi on siis r�k�inen, mutta ehdottoman tarttuva. Harmi kyll�, EP:n kaksi muuta raitaa eiv�t p��se l�hellek��n avausta. Destroy on tyls�� yhden riffin rockia, ja Rectal Rodeo k�p�ttelee l�nkk�ritunnelmissa. Ja anaalirodeosta biisin tekeminen viittaa enemm�n huumorin kuin vallankumouksellisen kapinallisuuden suuntaan. Yhtyeen soitto on sopivan rupista r�imimist�, mutta t�m�n n�ytteen perusteella b�ndin ei kannattaisi karsia melodisuudesta.

Tommi Saarikoski

---

Not So Fast!
Porilainen rock-orkka Not So Fast! kertoo yhdistelev�ns� laulaja-kitaristinsa Marcus S�derlundin singer-songwriter-sympatioita soolokitaristi Jesse Laineen kitarasankari-ihastukseen ja rytmiryhm� Ilkka (rummut) ja Lauri (basso) K�rryl�n funk-rakkauteen. Laulaja-lauluntekijyys touhussa ei juuri kuulu, mutta kitaratiluttelu ja funkahtavan rullaava poljento kyll� l�ytyv�t helposti. Nelj�n biisin omakustanteisella l�tyll� nimenomaan biisikyn� kaipaisikin viel� teroitusta � biisit nimitt�in tahtovat paikoin j��d� hiukan sivurooliin menev�n rokituksen ja tilu-kepakoinnin kyljess�. Samoin S�derlundin lauluun kaipaisi viel� hiukan vahvuutta � nyt ��ni tahtoo v�lill� taittua eik� sill� hyv�ll� tavalla. Kyll�h�n Not So Fast!:ill� silti ideoita on � esimerkiksi My Apologyn l�hes loungemainen iltap�iv�-laiskottelu (Faith No Moren Easyn henkinen sukulainen?) on mukavaa vastapainoa rock-potkulle ja toimii my�s irtonaisena biisin� kelvollisesti.

Ilkka Valpasvuo

---

Parasite Cocktail
Oululainen parivuotias Parasite Cocktail tarjoilee kolmen biisin n�ytteen kuulijoille. Yhtye sekoittelee musiikissaan tummapintaista indieht�v�� rockia liev�sti paranoidisen kuuloiseen ja hetkitt�in jopa hevahtavaan �kkiv��ryyteen. Saatteessa tarjoiltu mielikuvituksellinen Interpolin, YUP:n ja System Of A Downin ristisiitos osittain ainakin kertoo jotain meiningist�. Vaikka nyrj�ht�neen oloisen �kkiv��ryyden yhtyminen tummasti kaartavaan indie-s�r��n onkin ihan hieno idea, niin toteutuksessa on viel� parantamista. Itse tarkoitukseksi vinossa kulkeminen ei saisi muodostua vaan biiseiss� pit�isi joka tapauksessa olla imua, sovituksellisista ratkaisuista huolimatta. Nyt Parasiiteilla on ihan hyv� rullaus ja imu, kohtuullisen mielenkiintoinen vinon tumma s�vy, mutta biisit vaativat viel� koukkuja ja lauluun kaipaisin lis�� �hallitsevuutta� � nyt tuntuu kuin sekin olisi koko ajan lipsumassa alas vinossa rullaavalta alustalta. Eli lis�� varmuutta. Lupauksia t�m� n�yte toki her�tt��.

Ilkka Valpasvuo

---

Polemarch: A Static Future
Tamperelainen Polemarch pistelee toisen n�ytteens� ilmoille. Edelleen lajityyppin� on huudettu indie-hardcore, jossa tummat melodiakaaret kohtaavat maalaavan s�r�n, energisen poljennon ja Tim Isokiven karhean huudon. L�hemp�n� menn��n ehk� indiemaailmaa kuin hardcorea, vaikka huutolaulu sinnep�in viittaakin. Sunny Day Real Estate mainitaan saatteessakin, hiukan rankemmin menn��n kuin esimerkiksi kotimaisen Downstairsin kohdalla vaikka jonkinlaista hengenheimolaisuutta l�yd�n n�idenkin kesken. Yhtyeen s�vykkyys ja vauhdista huolimatta aika tasapainoinen kaahaus vakuuttavat kyll�. Huutolaulu itsess��n on hiukan yksioikoista ja k�y pidemm�n p��lle hieman puuduttavaksi. Onneksi joukossa on my�s muuta ��nt� kuin suoraa huutoa. Kipakampien ja rauhallisempien hetkien vuoroveto toimii kyll�.

Ilkka Valpasvuo

---

Pushover By Nature: You Don�t Fight Alone
Ujous ja arkuus ovat ongelmallisia asioita mit� solisteihin tulee. Pienten liikkeiden emotionaalisessa indiepopissa mainitut piirteet lasketaan usein valttikorteiksi, mutta kuinka ne yleens�k��n ovat mahdollisia esitt�v�ss� taiteessa? Laulaminen kun on aina ulostuloa, liki julkista riisumista. Ujon ja k�pertyneen popin ydint� on illuusion tietoinen luominen. T�ytyy uskaltaa jo aivan helvetisti ennen kun voi ryhty� horjumaan j�niksen� ajovaloissa.

Joensuulainen yhden miehen elektropoppia veivaava Pushover By Nature arastelee viel� liikaa. Koko hoidosta vastaava Marko Heikkinen ei vaikuta olevan kovinkaan tottunut k�ytt�m��n ��nt��n. T�st� seuraa paikoin vaivaannuttavia kuunteluhetki�. Laulu on viel� hiukan anteeksipyydellen miksattu todella alas. Koneilla luodut taustat sen sijaan kulkevat n�timmin. Oikeaoppisen muovista synamaalailua, mikroskooppista kitarointia ja tunkkaisia tanssirytmej� yhdistell��n kekseli��sti. ��nitteen kaksi suomenkielist� kappaletta Jaanalle ja L�ht�aika toimivat mumisevia englantinumeroita paremmin tuoden mieleen Pariisin Kev��n popkaunokit. Joka tapauksessa lyriikatkin tarvitsevat jatkossa lis�� rohkeutta taakseen. Nyt j�� syd�n pakahtumatta.

Antti Hurskainen

---

Riutta: Lovi
Vaikka Riutta tarjoilee meille nyt esikoisdemoaan, on b�ndi perustettu jo viisi vuotta sitten. Kokemuksen kuulee oululaislaisnelikon ��rimm�isen tiiviist� yhteensoitosta. Progesta on kyse, nimenomaan supisuomalaisesta progesta. Iskelm�llist� melankoliaa ja syksyisen tummaa metsikk��n tai mereen tuijottelua ei s��stell�. N�hd�kseni Riutta ottaa itsens� liiankin vakavasti. Lyriikat kiertelev�t konkreettisia ilmauksia kuin (A.W. Yrj�n�n) kissa kuumaa puuroa. Musiikillinen ty�st� on todellakin ammattitaitoista ja liki virheet�nt�. T�m� ei tietenk��n riit�. Todellisia progeinstrumentaatioon olennaisesti kuuluvia irtiottoja j�� kaipaamaan. Esimerkiksi Hy�kk�ysvaunun mittava jamiosio jumittuu ik�v�sti l�ht�kuoppiinsa. Biisikolmikon mielenkiintoisin tapaus lienee rauhassa kehittyv� Suontee, jossa b�ndi antaa n�ytteen sovituksellisesta kunnianhimostaan. T�ss�kin tapauksessa oudon lattea ja merkityksi� pakeneva teksti nakertaa pahasti kappaleen uskottavuutta. Kovin v�kin�isen ja varovaisen kuvan Riutta itsest��n antaa.

Antti Hurskainen

---

Streak And The Raven
Tumman draamallista maisemaa maalaileva Streak And The Raven on viisihenkinen kotimainen yhtye. Elokuvallista indiepoppia ainakin t�ll� kahden kappaleen n�ytteell� soittava yhtye vakuuttaa harmonisuudellaan, tumman soundinsa rikkaudella ja laulajansa tyylikk��ll�, falsettiin asti taipuvalla tulkinnalla. Sukulaisuutta niin junnaavaan indierockiin kuin laajakangaspoppiin ei voi kielt�� eik� SATR toisaalta kuulosta mitenk��n t�ysin ennenkuulumattomalta. Mutta komeasti yhtye on soundiinsa joka tapauksessa pureutunut. S�vellyksiss� on mukavasti dynamiikkaa, rikasta polveilevuutta ja eritt�in miellytt�vi� maisemia. Yhtyeen p��tt�v�isyydest� kertoo sekin ett� loppuvuodeksi lupaillaan viel� EP:t� jonka j�lkeen on pitk�soiton vuoro. Ja sillekin on jo tarina ja suuret linjat olemassa. Eik� n�iss� suunnitelmissa ainakaan t�m�n n�ytteen perusteella ole yht��n liikaa kunnianhimoa vaan suunnitelma on realistinen. Paketti on jo kasassa.

Ilkka Valpasvuo

---

Ten For None: The Last Citizen of Cain

Ten For None on soittanut pitk��n yhdess�. Se luki t�m�n nelj�biisisen sis��n liimatussa lapussa, mutta se my�s kuuluu. Teknisestikin yhtye on taitava, ja biisit oikein kelvollisia. Rockia soitetaan, ja nimenomaan sen v�h�n raskaampaa laitaa. Kaikki on siis kohdallaan?

Ei oikein. Biiseiss� on kyll� melodioita, riffit jyr��v�t paikoitellen oivasti eik� yleisesti ottaen pit�isi olla mit��n valitettavaa. Laulaja M. Saarelan ��ni on jylh�, eik� edes kovin ohut. The Last Citizen Of Cain ei kuitenkaan saa t�st� kuulijasta otetta. Vaikka raskaammalla puolella paahdetaan, on tarjolla sen kaltaista tarttuvuutta, jonka pit�isi kelvata jopa radioille. Ehk� sis�lt� kuitenkin j�� liian ohueksi ja v��r�ll� tavalla turhan laveaksi. Tuotannossa ei kyll� ole valittamista. Kymmenen vuotta sitten t�m�n olisi julkaissut innolla moni.

Jani Ekblom