29.07.2009
Klubi/Tampere
Tampereen Klubilla alkoi Pirkanmaan kattaus Indie-iltamia melkoisen savun, strobo-valon välkkeen ja särö-feedbackin myötä, kun kolme bändiä kilpailivat keskenään siitä kenen junnaus vangitsisi parhaiten kuulijat. Ja välillä tuntui myös siltä että kilpailtiin myös siinä keltä ne lujimmat desibelit irtoaa.
Onneksi Suomen ja Helsingin omat kylmästi latautuneet indiesärömaalaajat Murmansk eivät lähteneet volyymi-leikkiin viimeisen päälle mukaan, vaikka toki kaikilla keikoilla tulppien käyttö oli enemmän kuin suotavaa. Ollin efektisen basso-pohjan päälle luotu, Jaakon värikkään rumpu-työskentelyn ja Jarin kirskuvasta rauhalliseen kuulauteen vaihtelevan kitaroinnin koristama avaran kaikuinen säröhypnoosi toimi hyvin kuten yleensä ja pelkillä takavaloilla sekä runsaalla savulla luotu hämyisyys sopi visuaalisesti hyvin musiikkiin. Lauran ääni kantoi yllättävän hyvin savun määrään nähden – kantava-ääninen solisti totesi itsekin keikan jälkeen että laulaminen moisessa sumussa on kuin koittaisi polttaa röökiä samalla kun laulaa. Siihen nähden kirkkaus ja räväkkyys säilyivät hyvin.
Murmansk on julkaissut kaksi pitkäsoittoa, jotka ovat luoneet yhtyeelle ytimekkään soundimaailman – jykevän avaran ja karun kylmästi junnaavan. Välillä pohdiskelevan ja taas siitä aaltoillen raivoavan. Minulle nelikko onkin edelleen eniten tietyn soundimaailman mestari, vaikka kyllä sieltä hienosti nousee myös niitä yksittäisiä biisejä. Chinese Locksia, Sweet Trioa, Palea… Mitään todellisia yllätyksiä ei tällä keikalla tullut vastaan ja jäinkin arvuuttelemaan miten mahtavat yhtyeen akustisemmat keikat toimia – niitäkin kun on tehty ja tehdään jatkossakin. Kyllä Murmansk jälleen Klubillakin oli sen verran hyvä että tanssijalat lähtivät junnaukseen mukaan, kunhan lataus oli saatu nostettua.
Ennakkoasetuksissa illan muilla bändeillä olisi riittämiin haastetta luoda helsinkiläisiä parempi omannäköisensä säröjunnaus. Ja illan toinen suomalainen, New Yorkissa vaikuttavien herrojen Harri Kupiaisen ja Nuutti Katajan muodostama Dead Combo jäikin tässä jo lähtötelineisiin. Kaksikko yhdistelee särö-garagea rumpukoneeseen ja tummaan junnaukseen, muttei oikein millään tahtonut ns. saada konettaan käyntiin. Alun muutama biisi meni täysin soundien tasapainoa hakiessa ja kun pohja viimein alkoi olla kunnossa, odottelin että milloin kaksikko sitten alkaa tuoda näkkärinsä päälle edes sitä rasvaa. Mutta ei, ei irronnut. Dead Combon särö-junnaus oli todella yksipuolista ja jopa tylsää. Kaksikon omaksi hitikseen mainostama You Don´t Look So Good jäi sekin melkoisen vaisuksi pyörittelyksi. Paljon puhetta, vähän sisältöä.
Illan toinen New Yorkista saapuva yhtye ja oikeasti yhdysvaltalainen trio A Place To Bury Strangers kulkee puheissa kaupunkinsa kovaäänisimpänä bändinä. Ja kieltämättä lujaa se valli sieltä tulikin, sen verran kovaa että Klubin laitteetkaan eivät sitä kestäneet. Ja miksi? Yhtyeen säröjunnaavan tripin ei tarvitsisi missään kohtaa varsinaisesti rakentua volyymille. Siinä missä Murmanskin nelikko värittää sävyjään leijailevilla väliosilla joista taas noustaan aina raivoon asti, pystyisi myös APTBS vastaavaan. Trio haluaa nähtävästi silti pitää sen sirkkelin pyörimässä staattisemmin.
Yhtyeen parhautta on Joy Divisionin mieleentuovan kolean laulun yhdistyminen hakkaavaan ja tylyyn särövalliin. Klubilla yhtye saikin savun ja strobon tuella luotua sellaisen latauksen että loppua kohden tullessa keikka oli mukaansatempaava ja hypnoottinen. Siihen ei minkäänlainen encore olisi sopinut eikä sitä myöskään saatu. Vaikka kaikilla illan bändeillä on tuo shoegazing ainakin jonkinlaisena mausteena, ei minkäänlaisesta hissuttelusta voinut puhua. Silti, ei se volyymitasoilla pelaaminen saisi olla noin selvästi se ase johon turvaudutaan. Parhaat biisit ovat kuitenkin aina niitä joiden pitäisi toimia yhtä lailla nuotioakustisina versioina kuin täyteenahdettuina sähkövalleina. Olisi mielenkiintoista olla todistamassa kuinka paljon desibelien laskeminen vaikuttaisi tämänkin trion vaikuttavuuteen. Itse en usko että trippi olisi yhtään sen heikompi. Ja äänimiehet pysyisivät myös tyytyväisempinä, kun vehkeet eivät suotta poksahtelisi.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
